Viimesiä viedään

Moi.

Pahottelut, mutta eihän tässä kaiken hulinan keskellä ees muista, että tämmöstä blogiaki on joskus ollut tapana kirjottaa! Paljon, paljon on tapahtunut. Enimmäkseen kouluhommia ja viimestä kertaa ihmisten näkemistä. Kaikki raportit sain kunnialla tehtyä, mutta tämän ihmismäärän hyvästeleminen ei ookkaa se helpoin juttu. Viimeset pari viikkoa on ollut ihan älytöntä vilskettä ja valehtelematta joka päivä ja ilta on tullut käytyä jossain ja nähtyä joitain ihmisiä. Sitä mukaa kun vanhoille tutuille sanoo heipat ni tutustuu uusiin ja harmittaa ku ei oo tavannut heitä aiemmin. No mutta äärettömän hauskaa ja samalla kuitenkin melkosta haikeeta on ollut viimeaikoina.

Nii ja sitte suomesta tuli yks tyttö tänne kans. Kiira tuli viime perjantaina ja siitä se kiire vasta alkoikin. Heti tulopäivän jälkeen on kaikki päivät ollu täynnä ohjelmaa, vaikka en oo ite koittanut mitään järjestää. Viikonloppuna ehdittiin ainakin käydä onsenissa ja ainu -kylässä, moikkaan kavereita Tomakomaissa ja grillattu professorien ja koulukavereiden kanssa, istuttu iltaa opettajien kanssa, lounastettu ja hengailtu Sapporon olut -festivaaleilla kavereiden kanssa ja juhlittu jäähyväisiä suomenkielen opiskelijoiden kanssa. Huomenna startataan lautalla kohti Niigataa ja Fujirokkia. Molemmat ihan innossaan vaikka pitkän päivän jälkeen vähän väsyttääkin.

Nyt oon siis taas viikon tuolle Niigatassa ja Tokiossa, mutta ehkä sitä vielä ehtii jotain päivitellä siltäkin reissulta. Tasan kaks viikkoa Japania jäljellä, josta Sapporossa neljä päivää. Aika sanattomaksi vetää. Kuitenki kaikki nämä läksiäiset sun muut pitää varmaan huolen siitä, ettei sitä tajua lähtevänsä kotiin vasta ku hyvästi Suomen puolella. Huh huh.

terkut vaan

Uusia tuttuja

Diudiu.

Kaikennäköstä ois taas tapahtunu ja taas ois yks viikko takana. Sain perjantaina kutsun erään kaverin perheen luo viettämään viikonloppua ja tuli taas koettua sitä kuuluisaa vieraanvaraisuutta. Pari päivää meni oikeen rattosasti perheen ja lähipiirin kanssa oleskellessa. Perheen lapset oli opiskelijoita niinku minäki ja molemmat vanhemmat opettajia. Perheen isä oli vararehtorina varsin erilaisessa koulussa ja käytiin sielläkin vierailemassa. Koululla oli oma poni, kasvimaa ja katolla observatorio. Semmone iha kunnon iso liikutettaava kupoli ja jumalaton teleskooppi. Oli kyllä erilainen koulu mitä on tähän mennessä tullu vastaan. Lauantaina käytii kans vieraileen Sapporon historiallisessa kylässä. Käytännössä iso puisto ja ulkoilma -museo täynnä historiallisia rakennuksia. Pääs mukavasti sisälle vähän japanin historiaanki.

Tuli ihan älyttömän hyvä fiilis koko viikonlopusta. Oli vaa tosi mukava olla "osana perhettä" pari päivää, pelata pelejä, laittaa ruokaa ja touhuilla niitänäitä. Harmittaa ku ei oo enää aikaa vierailla toiseen otteeseen. Pitää kattoo jos sit sais jostain myöhemmin pari kuvaa haalittua.

Eilen käväsin vielä kaupungilla pyörimässä ja oli taas tosi erikoinen ilta vaihteeksi. Tapasin ihan sikana uusia tyyppejä ulkomaalaisista paikallisiin ja seurue vaihtu matkan aikana usiampaankin otteeseen. Jännä miten ihan tutemattomienki ihmisten kans voi keskustella kaikki maailma politiikat ja ongelmat läpi. Sain taas kutsuja niin moneen paikkaan, että kokoajan tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että aika loppuu kesken. Luvassa ois mm. grillibileet muusikon renttujen kans, pokeri-iltaa ja autoretki hakodateen jenkkiläisen jonglöörin kans.. Saapa nähä mihin se aika riittää. Kiira tulee ens viikolla ja sitä ennen pitäs saada loputkin kouluhommat pois alta, mutta ne ei vaan taho tekemällä loppua!

Nyt ois taas melkosen väsynyt ja raihnanen olo. Osasyynä saattaa olla myös eilisissä skeittisessioissa tehty lähempi tuttavuus ystäväni asfaltin kassa. Käsi paskana ja silmäkulma auki vaan maistuupahan elämältä! Huomenna on onneksi vielä meren päivä eli ylimääränen vapaapäivä. Kiitos Meri.

Tutkimus vapaa, mutta rajoitettu.

Se ois tätämyöten tasan kuukausi vaihtoa jäljellä. Ei pysty taas käsittään miten nopeesti se vuosi voikaan vierähtää. Tajusin vasta siinä vaiheessa ku aloin sovittamaan uusia tapaamisia ja häppeningejä kalenteriin, ja huomasin ettei siellä ole enää  juurikaan vapaita päiviä. Siitä synty pieni paniikki, että eihän se näin voi mennä, ja että vielä pitää nähä ties kuinka montaa ihmistä ja sen lumivyöryn jälkeen on kalenteri se näkönen, ettei sitä uskalla ihan perheen pienimmille näyttääkkään. Kiirettä pukkaa nimittäin. Päätin raivata tältä viikonlopulta kaiken pois ja tekasta ne kymmenet raportit, kurssityöt ja presentaatiot, jotka tässä kuitenki seuraavien viikkojen aikana odottaa. Ehtiipähän sitten nauttia loppuajasta edes vähän rennoimmin fiiliksin. Eli ei.

(seuraa tutkimukseen liittyvää jargonia eli ei tarvi välttis lukee)

Jos tässä jotain on vuoden aikana oppinut ni lautaileen.. no ei vaa sitä akateemista vastuuta. On ihan ikävä niitä paria ekaa vuotta ku lukujärjestykset oli tehty valmiiski ja kokoajan oli tiedossa miten pitää edetä; "tänään liikkaa, kässää ja kuvista.. no vöö en jaksa~". Samallain ne on aikataulut täälläkin valmiina, mutta se itsenäisen opiskelun määrä on tullut vähän yllätyksenä. Hustep-kurssit ja japaninkielen kurssit nyt vielä menee ku on ihan selkeesti tiedossa mitä pitää tehdä ja mihin mennessä, mutta tuo mun independent studies -prokkis tuolla kasvatustieteiden puolella on vaatinut aika paljon skarppailuja.

Tällä viikolla kävin esimerkiksi eräässä alakoulussa vierailemassa ja tarkotuksena oli haastatella opettajia. Kuulostaa helpolta, mutta täällä se kouluympäristö ei oo mikään semmonen rento olohuone, johon voi mennä kahvittelemaan opettajien kans ja seuraamaan oppitunteja, ei. Yks haastattelu vaati varmaan pari viikkoa pohjustusta. Ensin kävin pariin otteeseen seurailemassa vähän mitä siellä tehdään ja sillon kaikki oli ihan normaalia ja opettajilta pysty vaivihkaa kyseleen niitänäitä. Iteasiassa sain noista seurailuista paljon enemmän tietoa ku ite haastattelusta. Mutta heti ku haluaa tehä jotain vähän virallisempaa tai ns. paperille, pyörähtää japanin byrokratia-rattaat käyntiin. Ajan sopiminen oli oma luku sinänsä, kaikki opettajat ovat jostain syystä ihan älyttömän kiireisiä. Kaikki tekevät vähintään sitä 12 tunnin päivää ja säntäilevät ympäriinsä. Emmää oikeesti tiiä mitä ne tekee. Kysyin ihan epävirallisesti ohimennen, että jos haluaisin seurata yhden päivän opettajan mukana, millaien aikataulu se olisi. Vastaus oli aamuviidestä iltaseitsemään-yhdeksään. Virallisessa haastattelussa rehtorilta saamani vastaus oli 7 tuntia 45 minuuttia. Olin valmistellut 15 kysymystä, mikä ei ollu niinkää helppo homma sillä haastattelu oli japaniksi. Ensin mun piti hyväksyttää ne omalla ohjaavalla opettajallani ja sitten faxata vielä koululle hyvissä ajoin ennen haastattelua. Erilaisiin kulttuurieroihin ja ajattelutapoihin vedoten mulle jäi 3-5 kysymystä. Se siitä.

Elkääkä ymmärtäkö väärin, kaikki toimi päällisin puolin japanilaiseen tapaan erittäin hyvin, ei jouhevasti, mutta hyvin. Kaikki oli erittäin ystävällisiä ja avuliaita, mulle tarjottiin ruokaa, sain osallistua englanninkielen opetukseen, mut toivotettiin millon vaan tervetulleeksi ja niin edelleen. Millon vaan tervetullut paitsi että koulujen ovet ovat aina lukossa ja luokkahuoneet järestään suljettuja. Aina ku oppituntia menee seuraamaan ajanvarauksen kanssa, herää kysymys, onko tää nyt sitä luonnollista opetusta vai mua varten järjestettyä esitystä. Tämmönen sensuuri ja ohjailu tapahtuu vaan täällä niin luonnollisesti, että se jää varmasti monella huomaamatta. Opettajaopiskeliat ei puhu näistä asioista, mutta onneks mulla on monta opettaja-ystävää, jotka on, ei nyt kapinoimassa, mutta sanotaanko valmiita muutokseen. Hedän kanssa keskustellessa on silmät avautunut moneen kertaan ja ongelmista voi puhua ihan avoimesti. Toisaalta en oo saanu näistä itsenäisistä opinnoista irti sitä mitä ootin eli dataa, vaan paljo enemmän. Oon saanu ihan uusia näkökulmia ja tutkimuskohteita ja huomannut miten monitasonen tää opetusmaailma voi olla.

Iso osa opettajista on ollu silti ihan huippuja tyyppejä. Viime viikolla muhun otti yhteyttä eräs kasvatuspsykologian professori, joka oli tulossa Ouluun syksyllä. Hänellä oli viikko vapaata omilta luennoilta ja kyseli voisinko auttaa häntä koulu/päiväkoti/yliopisto-vierailuiden kanssa. Tultiin tosi hyvin juttuun ja tommosia avoimia ihmisiä on pelkästään ilo auttaa. Ei muuta ku sauna lämpiään! Mutta niin.. nyt hairahduin vähä aiheesta. Pointti oli se, että aikamoinen kasvun paikka on ollut tämä akateeminen puoli elämästä kaiken sen hauskanpidon lomassa. Eikä vähiten kielimuurin takia. En ois kyllä koskaan uskonut tänne tullessa, että loppuvuodesta istun haastattelemassa jotain koulun rehtoria (jotka ei oo täällä mitään pieniä herroja) ja vieläpä yksin japaniksi. Eipähän tarvi ihan pienistä ymmärrysvaikeuksista valittaa sitten kotosalla. Sitäpaitsi ens vuonna kuviksen sivuaine <3, ootan.