Tutkimus vapaa, mutta rajoitettu.

Se ois tätämyöten tasan kuukausi vaihtoa jäljellä. Ei pysty taas käsittään miten nopeesti se vuosi voikaan vierähtää. Tajusin vasta siinä vaiheessa ku aloin sovittamaan uusia tapaamisia ja häppeningejä kalenteriin, ja huomasin ettei siellä ole enää  juurikaan vapaita päiviä. Siitä synty pieni paniikki, että eihän se näin voi mennä, ja että vielä pitää nähä ties kuinka montaa ihmistä ja sen lumivyöryn jälkeen on kalenteri se näkönen, ettei sitä uskalla ihan perheen pienimmille näyttääkkään. Kiirettä pukkaa nimittäin. Päätin raivata tältä viikonlopulta kaiken pois ja tekasta ne kymmenet raportit, kurssityöt ja presentaatiot, jotka tässä kuitenki seuraavien viikkojen aikana odottaa. Ehtiipähän sitten nauttia loppuajasta edes vähän rennoimmin fiiliksin. Eli ei.

(seuraa tutkimukseen liittyvää jargonia eli ei tarvi välttis lukee)

Jos tässä jotain on vuoden aikana oppinut ni lautaileen.. no ei vaa sitä akateemista vastuuta. On ihan ikävä niitä paria ekaa vuotta ku lukujärjestykset oli tehty valmiiski ja kokoajan oli tiedossa miten pitää edetä; "tänään liikkaa, kässää ja kuvista.. no vöö en jaksa~". Samallain ne on aikataulut täälläkin valmiina, mutta se itsenäisen opiskelun määrä on tullut vähän yllätyksenä. Hustep-kurssit ja japaninkielen kurssit nyt vielä menee ku on ihan selkeesti tiedossa mitä pitää tehdä ja mihin mennessä, mutta tuo mun independent studies -prokkis tuolla kasvatustieteiden puolella on vaatinut aika paljon skarppailuja.

Tällä viikolla kävin esimerkiksi eräässä alakoulussa vierailemassa ja tarkotuksena oli haastatella opettajia. Kuulostaa helpolta, mutta täällä se kouluympäristö ei oo mikään semmonen rento olohuone, johon voi mennä kahvittelemaan opettajien kans ja seuraamaan oppitunteja, ei. Yks haastattelu vaati varmaan pari viikkoa pohjustusta. Ensin kävin pariin otteeseen seurailemassa vähän mitä siellä tehdään ja sillon kaikki oli ihan normaalia ja opettajilta pysty vaivihkaa kyseleen niitänäitä. Iteasiassa sain noista seurailuista paljon enemmän tietoa ku ite haastattelusta. Mutta heti ku haluaa tehä jotain vähän virallisempaa tai ns. paperille, pyörähtää japanin byrokratia-rattaat käyntiin. Ajan sopiminen oli oma luku sinänsä, kaikki opettajat ovat jostain syystä ihan älyttömän kiireisiä. Kaikki tekevät vähintään sitä 12 tunnin päivää ja säntäilevät ympäriinsä. Emmää oikeesti tiiä mitä ne tekee. Kysyin ihan epävirallisesti ohimennen, että jos haluaisin seurata yhden päivän opettajan mukana, millaien aikataulu se olisi. Vastaus oli aamuviidestä iltaseitsemään-yhdeksään. Virallisessa haastattelussa rehtorilta saamani vastaus oli 7 tuntia 45 minuuttia. Olin valmistellut 15 kysymystä, mikä ei ollu niinkää helppo homma sillä haastattelu oli japaniksi. Ensin mun piti hyväksyttää ne omalla ohjaavalla opettajallani ja sitten faxata vielä koululle hyvissä ajoin ennen haastattelua. Erilaisiin kulttuurieroihin ja ajattelutapoihin vedoten mulle jäi 3-5 kysymystä. Se siitä.

Elkääkä ymmärtäkö väärin, kaikki toimi päällisin puolin japanilaiseen tapaan erittäin hyvin, ei jouhevasti, mutta hyvin. Kaikki oli erittäin ystävällisiä ja avuliaita, mulle tarjottiin ruokaa, sain osallistua englanninkielen opetukseen, mut toivotettiin millon vaan tervetulleeksi ja niin edelleen. Millon vaan tervetullut paitsi että koulujen ovet ovat aina lukossa ja luokkahuoneet järestään suljettuja. Aina ku oppituntia menee seuraamaan ajanvarauksen kanssa, herää kysymys, onko tää nyt sitä luonnollista opetusta vai mua varten järjestettyä esitystä. Tämmönen sensuuri ja ohjailu tapahtuu vaan täällä niin luonnollisesti, että se jää varmasti monella huomaamatta. Opettajaopiskeliat ei puhu näistä asioista, mutta onneks mulla on monta opettaja-ystävää, jotka on, ei nyt kapinoimassa, mutta sanotaanko valmiita muutokseen. Hedän kanssa keskustellessa on silmät avautunut moneen kertaan ja ongelmista voi puhua ihan avoimesti. Toisaalta en oo saanu näistä itsenäisistä opinnoista irti sitä mitä ootin eli dataa, vaan paljo enemmän. Oon saanu ihan uusia näkökulmia ja tutkimuskohteita ja huomannut miten monitasonen tää opetusmaailma voi olla.

Iso osa opettajista on ollu silti ihan huippuja tyyppejä. Viime viikolla muhun otti yhteyttä eräs kasvatuspsykologian professori, joka oli tulossa Ouluun syksyllä. Hänellä oli viikko vapaata omilta luennoilta ja kyseli voisinko auttaa häntä koulu/päiväkoti/yliopisto-vierailuiden kanssa. Tultiin tosi hyvin juttuun ja tommosia avoimia ihmisiä on pelkästään ilo auttaa. Ei muuta ku sauna lämpiään! Mutta niin.. nyt hairahduin vähä aiheesta. Pointti oli se, että aikamoinen kasvun paikka on ollut tämä akateeminen puoli elämästä kaiken sen hauskanpidon lomassa. Eikä vähiten kielimuurin takia. En ois kyllä koskaan uskonut tänne tullessa, että loppuvuodesta istun haastattelemassa jotain koulun rehtoria (jotka ei oo täällä mitään pieniä herroja) ja vieläpä yksin japaniksi. Eipähän tarvi ihan pienistä ymmärrysvaikeuksista valittaa sitten kotosalla. Sitäpaitsi ens vuonna kuviksen sivuaine <3, ootan.

Spring Break, Part 1: Kobe, Osaka

Noniin. Nyt on loma puolessa ja eka etelän reissuki takana. Ehkä jopa tovi aikaa juopasta kuppi kahvia ja päivitellä elämän menoa. Tai kuulumisia. Iha liikaa on tapahtunu, mutta koitan tässä käydä läpi ne suurimmat.. kaupungit. Vedettiin tosiaan tyttöystävän kanssa semmonen japan-must-see-kiertue, joka piti sisällään Koben, Osakan, Kioton ja Tokion. Ei ollut sen kummempia suunnitelmia tai aikatauluja. Ku on puoli vuotta ollut näkemättä toisiaan ni kummasti ne temppelit sun muut pilvenpiirtäjät tuntuu vähäpätösemmiltä. Toki tuli nähtyä kaikenmoista, mutta kyllä se ykkösnähtävyys oli tuo oma tyttö.

No mutta yhessä ollessa voi myös samalla reissata. Muutaman päivän Sapporossa oleilun jälkeen lennettiin siis Kobeen. Kaikki muuttu jotenki kertaheitolla. Täällä pohjosessa on kaverit ja kaikki muutenki tuttua ni oli vähän kiire aikataulu ku kaikkia piti nähdä ja kokoajan ties mihin oli menossa. Kobessa oltii kahestaa, eikä oikeen mitään hajua mistään. Semmonen rauhassa tutkiminen ja ihmettely onki enemmän mun mieleen. Jännää on myös se, että tähän mennessä on melkee aina ollu mukana joku joka osaa japania paremmin ku minä eli aina on voinu turvautua toisen kielitaitoon. Nyt sitä oli sitten ite ainoa, joka edes jonkin verran ymmärsi ja pääs oikeasti testaamaan miten sitä pärjää. Ja hyvinhän sitä! Ei ollu mitään ongelmia majotusten, kulkemisten tai ruuan tilaamisten kans. Ja ylläri paljon tuli juteltua ihmisten kans vähä joka paikassa. Tuli semmonen olo, että on sitä jotain oppinut.

perhepotretti.

koben kadut, iha niinku euroopassa ois tallustellu.

siellä ajeltii tämmösillä.

yönäkymä.

Kobesta jatkettiin sit junalla Osakaan. Ehkä puolisen tuntia/tunti oli matkaa eli niin vieressä, ettei kaupunki missään vaiheessa loppunu. Tunnelma oli kuitenki täysin erilainen eikä Osakasta saanut oikeen samanlaista otetta ku Kobesta. Iso kaupunki, paljon teollisuutta ja niitä pilvenpiirtäjiä. Päällisin puolin aika yksitoikkoinen ja muutenki puuttu semmonen tunnelma mitä ois kaivannut. Kobessa selvis ihan hyvin pelkän kartan avulla, mutta tuolla ois ehkä pitänyt olla jotain kättä pidempää. Ehkä jonku lonely planetin oppaan kanssa paikka saattais avautua ihan eri tavalla, mutta semmosta meillä ei vielä ollut. Päivän pyörimisen jälkeen tultiin siihen tulokseen, että jatketaan samoilla tulilla kyotoon.

hämmästyttävää yhdennäköisyyttä.

harmaa osaka.

vaa oli niillä komia vesikello.

Yks eroavaisuus oli kans tuo kieli. Vaikka kaupungit olivat aivan vieretysten oli Osakassa huomattavasti vaikeempaa ymmärtää mitä ihmiset yrittää sanoa. Kansain alueella on ihan oma aksentti (kansai-ben), mutta tuo Osakan murre on vielä jotenkin tosi paksu ja överiksi vedetty. Tuttu eri anime- ja komediasarjoista. Mut erilaisuus on hienoo ja aivan hyvä alotus matkalle. Tuli nähtyä kaks erillaista suurkaupunkia. Toisessa oli sitä pikkukaupungin tuntua (lue romantiikkaa) ja toisessa teollisuutta ehkä liiaksikkin. Seuraavassa postauksessa matka jatkuuki sitte sinne Kyotoon. Odotukset korkealla!

English Camp in Hokkaido

Niinku mainitsin ni olin neljä päivää ALT:nä (Assistant Language Teacher) Etelä-Hokkaidon pienessä Mori -kylässä. Siellä järjestettiin English Camp Hokkaido -leiri, jonka tarkotuksena oli edistää eri-ikästen lasten kielitaitoa. Junalla kolmisen tuntia ja autolla keskelle metsää (sinänsä hauskaa, että Mori tarkottaa japaniksi metsää), jonne oli rakennettu kohtuu hieno leirikeskus. Puhelin ei kuitenkaan toiminut koko aikana, mikä kertonee jotain paikan syrjäisyydestä. Perille päästyäni tajustin, ettei oma homma jäänyt ihan assistantin tasolle ku käytännössä henkilökunta ja leirin järjestäjät ei puhunu sanaakaan englantia. Onneksi meitä oli kuitenki useampi avustaja ympäri maailmaa ja saatiin hommat hoidettua melko mallikkaasti.

Mun oma rooli oli oikeestaan englannin puhuminen. Olla esimerkkinä, avustaa lapsia ja opettaa englantia. Koulutustaustani selvittyä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa satelemaan enemmän ja vähemmän suurempia tehtäviä. Päädyin vetämään jäänrikkomisleikit, aamureippailut, muita leikkejä ja laulamaan leirin tunnuslaulun pianon säestyksellä noin 20 kertaa. Päiväohjelma oli minuuttiaikataulu, jota noudatettiin japanilaiseen tapaan. Päivät oli aamun puoli seitsemästä iltakymmeneen, joka vietettiin oikeastaan jatkuvasti lasten kanssa aina ruokailuista illan kylpemisiin. Sen jälkeen vielä staff-meetingit päälle ni kyllä tuli ikävä rinteeseen. Rankkaa, mutta niin palkitsevaa.

Lapset nyt vaan on ihan mahtavia. Ei noiden kanssa voi masentua vaikka miten väsyttää. Porukka oli jaettu kuuteen noin 6-8 hengen ryhmiin ja ehdin viettää about päivän neljän eri ryhmän kanssa. Oppilaat oli about 10-15 vuotiaita ja kielitaito ei ollut kovinkaan korkealla tasolla. Nuorimmat oli varsin ujoja, mutta vanhemmat tulivat jo melko rohkeasti juttelemaan. Erityisen kiinnostuneita ne olivat mun sivilisäädystä ja kaikkien noiden rakkauskirjeiden perusteella sun kanttis Kiira olla vähän mustasukkanen. :I

Leirin teema oli "Communication is FUN!" ja sitä henkilökunta hoki olivatpa sitten vihaisia tai tyytyväisiä. Kaikenkaikkiaan tunnelma oli kuitenkin rento kouluun verrattuna, eikä ainakaan itellä tarvinut turhia stressailla. Lapsilta kuitenkin vaadittiin aika paljon, mutta se nyt vaan kuuluu tähän kulttuuriin eikä se näyttänyt ketään haittaavan.

Puheita ja oppituokioita.

Joka aamu alko aamureippailulla. Tässä taidettiin olla jäämiestä.

Meidän ryhmä tekemässä posteria presentaatiota varten.

Paljon pelejä ja leikkeä. -Buckethead.

Perinteinen uudenvuoden leikki. Eihä se iha nappii menny..

Yks päivä vietettiin Morista tunnin ajomatkan päässä olevassa Hakodatessa walk-rallyn merkeissä. Moni on tuota paikkaa kehunut ja oon pitempään ollut menossa. Paljon ei tosin ehtinyt pysähdellä vaan aika nopeaan tahtiin kiidettiin paikasta toiseen ja lapset esittelivät kaupunkia ja sen nähtävyyksiä. Ja nättihän se oli.

Luulin löytäneeni salmiakkipehmiksen, mutta se osottautukin "mustekalan muste" -jäätelöksi, mikä pettymys.. :(

Eka temppelivierailu Japanissa! Varsin vakuuttava temppeli oli tehty kokonaan kivestä ja betonista. Paupekille hommia.

Parasta oli kuitenki ehkä trooppisen puutarhan edustalla kylpevät apinat.

Päämääränää oli kuitenkin Mt. Hakodate.

Jonne ei onneksi tarvinu kävellä.

Sää meinas taas kerran yllättää ja ylös päästyämme näkymä oli tämä.

Hetken ajaksi pilvet kuitenki väisty ja päästiin näkemään kaunis kaupunkinäkymä. Yöllä varsinkin näkemisen arvonen.

Viimesenä iltana järjestettiin jäähyväisjuhlat. Ruuan ja leikkimisen jälkeen hiljennyttiin kynttiläseremoniaan.

En tiedä mistä se johtuu, mutta täällä ihmiset kiintyvät toisiinsa todella nopeasti. Ehkä vanhempien ollessa yöt ja päivät töissä lapset eivät vietä niin paljoa aikaa perheen kanssa ja kun joku heistä välittää, kiintyvät he hyvinkin helposti. Viimeisen illan kommenttituokiosta ei tullut ryhmässäni mitään kun kaikki vaan itkivät. Viimeinenen päivä meni myös aika haikeissa merkeissä. En millään tohtinut sanoa, etten oo täällä enää ens vuonna..

Ehdin tutustua lasten lisäksi myös muihin avustajiin. Oli jotenkin jännää ku jaoin huoneen neljän muun ALT:n kanssa ja kaikki olivat eri mantereelta. Amerikasta, Kiinasta, Afrikasta, Uudesta-Seelannista ja minä Euroopasta. Kaikki eri taustoista ja lähtökohdista. Koko maailma saman pöydän ääressä puhumassa mistä lie männynkävyistä. Pytyttiin juttelemaan mitä vaan niitänäitä ja tuntu niinku ois jutellut kenen tahansa kavereiden kanssa. Sitä ei tarvi ku sen yhden yhdistävän tekijän ni voi ystävystyä kenen kanssa tahansa. Eikä sen asian tarvitse olla kahvikuppia kummempi, joka tekee iästä, uskonnosta ja muista vakaamuksista merkityksettömiä. Vaikee ymmärtää miksi ihmiset on sitten valmiita vihaamaan toisiaan vain sen yhden erilaisen piirteen takia.

Kaikesta loppuhaikudesta huolimatta jäi koko leiristä todella hyvä mieli. Paljon oli tekemistä, mutta kaikki oli lasten takia ja he olivat aidosti kiitollisia meidän avusta. Niin ja saihan tässä täyden ylläpidon, Hakodaten matkan ja vieläpä rahallisen korvauksenkin kaupan päälle. Ei silti mikään voita tuota vietettyä aikaa lasten kanssa. Tästä pitäs nyt jotenki jaksaa suunnata taas tuonne yliopiston masentavaan maailmaan, missä kaikki on tiedettä ja elämänilo kadotettu..

Olet tässä.

Olo on ku verta tihkuvalla lihakimpaleella, joka on heitetty haiparven sekaan. Sillä poikkeuksella, että hait on Japanilaisia kasvatustieteilijöitä ja meikä viaton opeopiskelija.. niin, Suomesta. Ite en juurikaan oo kiinnostunut testeistä, mittaamisesta, tilastoista tai muistakaan kokeista, jossa asioita laitetaan parhausjärjestykseen. Japani on kuitenkin testaamisen luvattu maa ja jostain syystä ne on aika tohkeissaan noista Suomen pisa-tuloksista.

Oon tähän mennessä antanut haastatteluja ja keskustellut usean professorin ja opiskelijan kanssa Suomen koulujärjestelmästä ja ihan mielellään jaan tietoa. Oikeaa tietoa. Siitä miten asiat on ja miten niiden minun mielestä pitäisi olla. Ei mitään pisa sitä, pisa tätä, me ollaan parhaita, tehkää näin -pashaa, vaan molemminpuolista ajatusten vaihtoa. Halusin myös vierailla Japanilaisissa kouluissa ja ens viikolla pääsen pariinkin otteeseen. Pari professoria pyysi mua niiden mukaan seuraamaan oppitunteja ens viikolla ja tapaamme myös käsittääkseni yliopiston varajohtajan, joka on muuten aika iso pamppu täälläpäin. Eli ei muuta kun tukka kiinni, kravaattia kaulaan ja kumarrellen.. Seuraavana päivänä myös saan(joudun) pitämään maisterivaiheen seminaarissa presentaation koulutuksesta Suomessa. En ihan vittuillaksenikaan aio näyttää yhtään pisa -diagrammia. Japaniin verrattuna on koulun arki Suomessa täysin päinvastainen ja aionkin sanoa pari sanaa yksilöistä, vapaudesta ja välittämisesta. Rock, rauha ja pedagoginen rakkaus.

Oon kuitenki semi mielissään näistä mahdollisuuksita, joita mun pääaine on mulle tuonut. Ei kuitenkaan joka jamppa pääse porisuttaan näiden instituutioiden johtoporrasta. Oon saanut paljon suhteita, joita ei vaan voi jättää hyödyntämättä tulevaisuudessa. Jonkinlaista kasvua on tapahtunut ja yhtäkkiä tuntuu, että nämä opinnot on oikeasti otettava tosissaan. En mää miksikään tutkijaprofessoriksi halua, mutta jotenkin tulevaisuus näyttää kansainväliseltä. Mun ajatusmaailma on saanut myös aikalailla sinivalkoista väriä. Sen verran on ollut silmiä avaavia keskusteluja, että haluan ehdottomasti käydä kouluni loppuun Suomessa. Puhumattakaan omista lapsista. Ei tulis mieleenkään laittaa muksuja aasialaisen koulujärjestelmän syötäväksi. 

Elkääkä käsittäkö väärin. Oon mää vielä se just sama idiootti ku ennenki. Ehkä oon vaan oppinut arvostaan sitä, että oon tässä ja nyt. Kaikki puhuu aina, että vaihtovuosi on kasvun paikka ja silmät avaava kokemus. En vaan tiennyt, että se iskis näin pian tai onko tämä nyt sitä vai oonko vaan tulossa vanhaksi..

Jokatapauksessa suunnitelmasta poiketen tää viikonloppu taitaakin mennä presentaatioita ja powerpointteja väsätessä. Pääsin tosiaan mukaan ens viikonloppuna järjestettävällä kouluvierailulle Shakotan -kylään ja toissapäivänä oli orientaatio retken tiimoilta. Kahden päivän reissu ja luvassa on paljon ohjelmaa paitsi lapsille, myös meille. Meitä lähtee about kymmenen opiskelijaa ja jälleen kerran olin ainoa, joka ei puhu japania. Sain silti tehtäväkseni hoitaa jäänrikkomisleikit noin sadan lapsen kanssa. Ilmeisesti tulevan opettajan oletetaan hallitsevan universaali kommunikointi lasten ku lasten kans. No onneksi on tanssi ja kehonkieli. Ainakin voin aina vapauttaa tunnelmaa nolaamalla itseni yrittämällä puhua japania! Sen jälkeen pääsen esittelemään Suomalaista kulttuuria oppilaille ja vastailemaan kysymyksiin - en tosiaan tiiä miten.

Asiasta kolmanteen. Ajattelin ostaa uuden lumilaudan. Täällä on niin paljon vuoria, mäkiä ja hyvät laskemismahdollisuudet ihan vieressä, että ois taas väärin jättää tilaisuus käyttämättä. Lisäksi oon saanut jo niin monta kutsua rinteeseen, että laudan vuokraaminen joka kerta tulis turhan kalliiksi. Kävin eilen moikkaamassa tuttuja Raw Lifessa ja kysyin baarin pitäjätä mistä kamppeita kannattee etsiä. Pian hän kävi takahuoneessa ja antoi minulle toiset lautakenkänsä ja lupasi kysellä kavereiltaan "ylimääräisiä" lautoja. Parasta tässä on se, etten oo löytänyt Japanista edes itselleni sopivia sisätossuja, mutta Sugurulla sattui olemaan 45 koon kengät, jotka sopi mulle täydellisesti. Näin ne asiat hoituu!

Kanjit

Kieliopintoja alkaa olla se kuukausi takana ja selvää kehitystä on havaittavissa. Hiraganojen ja katakanojen lukeminen onnistuu huomattavasti jouhevammin ku kuukausi sitten. Joitain sanoja ymmärtää jo kokonaisuutena sen sijaan, että tarvitsisi alkaa joka merkkiä tavaamaa erikseen, silti yleensä se menee siihen.. Eihän niitä koskaan yhtä sujuvasti lue kun länsimaalaisia aakkosia, mutta harjottelemalla varmasti lukemisen vaiva vähenee. Siitä ei silti ole vielä apua, sillä sisältö jää monesti mysteeriksi. Usein keskusteluja kuunnellessa voi arvata mistä puhutaan, mutta siihenpä se sitten jääkin. Varsinaisen ongelman lukemisen osalta aiheuttaa kanjit.

Niinku aiemmin sanoin, hiraganat ja katakanat ovat enemmänkin lausuntaohjeita, joten suurimmaksi osaksi asioiden ilmaisemiseen käytetään kanjeja. Kiinalaisten merkkien omaksuminen Japaniin ei välttämättä ollut se yksinkertaisin vaihtoehto, sillä näiden kahden kielen perusrakenne on pohjimmiltaan niin erilainen. Kiinassa merkit voidaan siis tulkita vain yhdellä tavalla, kun taas Japanissa yhdellä merkillä on useita eri lukutapoja.

Ja niitä merkkejähän on. Perus-kanjit, joita tarvitaan sanomalehden lukemiseen, on about 2200 erilaista. Ei siis tarvi ihan pariin viikkoon Japanin Kalevaa tilata. Aikalailla kaikilla merkeillä on vähintään sen kaks eri lukutapaa; On'yomi (kiinalainen lukutapa) ja Kun'yomi (japanilainen lukutapa), joiden käyttö vaihtelee tilanteen ja kontekstin mukaan. Lisäksi on paljon paljon poikkeavia lukutapoja, jotka varsinkin aiheuttavat päänvaivaa. Näin tietokoneaikana tärkein meinasi unohtua eli kanjien piirtotapa. Yksi merkki saattaa sisältää jopa kymmeniä vetoja, jotka tottakai pitää tehdä oikeassa järjestyksessäja päättää oikealla tavalla. Opettajat tuntuvat olevan erityisen tarkkoja tästä. Ainoa tie japaninkielen oppimiseen onkin vaan alottaa alusta, opetella merkit ja niiden eri käyttö- ja piirtotavat ulkoa. Yks kerrallaan, eikä loppua näy. Kuulin nimittäin kirjasta, johon olisi listattu 50.000 eri merkkiä. Jos nyt ensin se sanomalehti kuitenkin..

Jostain syystä koen näiden merkkien haasteellisuuden ja mystisyyden todella kiehtovana. Olo on ihan eri kun ruotsin kielioppitunnilla 9. luokalla. Haluan oppia tämän kielen ja tiedän, että pystyn siihen. Voimasana. Aloitin epätoivosen urakan ostamalla muistivihkon, johon listaan kaikki oppimani kanjit, niiden lukutavat, erimerkkejä ja niin edelleen. Aika oldschoolia, mutta tuntu jotenkin tarpeelliselta ja näkee itse missä mennään. Täällä myydään myös paljon sellasia elektronisia sanakirjoja, jotka sisältävät paljon hyödyllisiä ominaisuuksia. Voit esimerkiksi piirtää tuntemattoman kanjin koneen näytölle ja se kertoo mikä merkki on kyseessä. Hyvän sanakirjan hinnat pyörii jossain 200-300€ hujakoilla ja semmonen on kyllä ensimmäisenä hankintalistalla kun saan rahaa säästettyä. Välillä tulee semmonen olo, että mihinhän sitä on ryhtynyt, mutta toisaalta vois sitä typerämminkin aikaansa viettää.. kait.

Finland One Day University

Eilen oli vapaapäivä. Tai muilla oli, Suomalaiset oli kutsuttu Yksipäiväinen Suomi-yliopisto -tapahtumaan, joka kesti aamusta iltaan. Niinku oon varmaan jo sanonut, Japanilaiset on äärimmäisen kiinnostuneita Suomen koulujärjestelmästä ja se tuli eilen viimestää selväksi. Päivä piti sisällään paljon puheita, seminaareja ja keskustelutilaisuuskia ja teema oli kokoajan Finnish Education. Puhujia oli nii Japanista ja Suomesta aina isoista herroista lukioikäsiin vaihtareihin. Keynote -puheen piti entinen opetusministeri Olli-Pekka Heinonen. Suurin osa puheenvuoroista oli Japaniksi, mutta onneksi iso osa tulkattiin myös lontoon murteelle. Tarjolla oli myös workshoppeja kuten kantelen soittoa, suomenkielen opettelemista muumien kanssa ja muuta kivvaa.

Päivä oli tosi mielenkiintonen vaikkakin välillä meininki yltyi melkoiseksi paatokseksi ja Suomen koulujärjestelmän ylistämiseksi. Tottakai pitää olla ylpeä ja kyllä sitä on kaikkien näiden täällä samaan aikaan olevien kansallisuuksien kanssa juteltua tajunnut, että meillä asiat todella ovat hyvin, mutta silti..  Välillä kommentaattorina saattoi olla joku isokin suomalainen pamppu, joka ei oikeasti tiennyt mitään suomen opettajakoulutuksesta, mutta vastaili silti kysymyksiin ylisanoin ja otti kaiken kunnian itselleen. Tiesittekö, että Suomessa luokanopettajakoulutus pitää sisällään vuoden kestävän harjoittelun ja suuri osa opetuksesta on englanniksi? En minäkään.

Pääosin kuitenkin keskustelu oli rakentavaa ja sillä pyrittiin parantamaan niin Japanin kuin Suomenkin koulutuksen tasoa. Ja pakko sanoa, että nämä kaksi maata lähestyvät oppimista aika eri näkökulmista ja sain paljon virikkeitä tulevaa kandiani varten.

Ehottomasti päivän kohokohta oli kuitenkin (suomalaisille) ilmanen buffetti. Tarjolla oli paljon niin Suomalaista ku Japanilaistakin todella korkealaatuista perinneruokaa, eikä kurkkuakaan kuivannut. Yks hassuimmista Japanilaisista tavoista on tähän mennessä kyllä tuo juomalasin täyttäminen. Sitä ei ole tapana täyttää itse vaan kanssaihmiset pitävät huolen siitä, ettei lasi pääse tyhjenemään. Lasia pidetään kädessä kaatamisen ajan hokien: "maa, maa, maa, maa, maa.." kun taas kaataja hokee: "to, to, to, to, to..." Ja lasi tulee aina täyteen. :D

:~(

Jep..

Eva soitti kannelta, enkä aiemmin tajunnut kuin kaunis soitin se voi olla.

Notkuvat pöydät.

Oon viimepäivinä tutustunut useaan Japanilaiseen ja puhelinluettelo on alkanyt täyttymään nimillä, joita en osaa lukea. Ehkä se johtuu siitä, että kieliopintoja on nyt kohta kuukausi takana ja keskustelun aloittaminen paikallisten kanssa on helpompaa. Usein he ensin väittävät, etteivät puhu englantia, mutta kun ensin on nolannut itsensä huonolla japanillaan, uskaltautuvat hekin puhumaan hieman englantia. Jää murtuu, kielioppi unohtuu ja tärkeintä on vain tulla ymmärretyksi - kielestä riippumatta.

Loppuun vielä parit fiilistelykuvat viimeisistä syksynlehdistä ja todella laimea regina-lainus, joka nyt vaan sopii hetkeen. Tänään on paras aika vuodesta.

"Siihen oloon melkein pakahtuu,
kun tuntuu että voisi vain itkeä
Vaikka ei ole suruja,
vaikka kaikki on kunnossa"