FUJIROCK

Huh huh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset! Fujirock siis takana ja varsin ikimuistonen viikko kaikinpuolin.

Otettiin ton elämäni iitan kans siis lautta aikasin torstaiaamuna Otarusta Niigataan ja jo junamatkalla tavattiin eräs kanssarokkaaja, Misa-san, jonka kans hengaillessa 20 tuntia kestävä matka meni oikeen reippaasti. Ehittiin siinä kylpeä, illastaa ja nukkuakin. Aamulla ku lautasta ulostauduttiin ni se sitten iski. Nimittäin tuo etelän lämpö. Jo aamukuudelta oli semmonen pöhinä päällä, että ties ettei tästä tuu hengissä selviämään mitenkään. Kyllä siitä 32-34 asteesta vielä jotenkin juomalla ja suojaamalla selviää, mutta se kosteus. Ilma on kesäsin tuolla Tokion seudulla niin kosteaa, että melkeen uimalla pitää edetä. Oli muutenkin historiallinen fujirock -viikonloppu, sillä aina tähän mennessä on tuolla vuorten keskellä satanut vähintään sen yhen kaks päivää.  Nyt tais tulla sen kaks pisaraa ja nekin viimesen esiintyjän jälkeen. Hikipisaroita virtasikin sitten koko viikonlopun ajan. Tällaselle valkonaamalle aivan liian kuuma ja mieluummin ois ehkä ottanut sen sateen. Vaan meidän minimaalinen teltta toimitti oikeen hyvin saunan virkaa eli sinänsä ihan kotosat fiilikset.

lähtö otarun harmaista satamista

misan kans koiteltiin kamppailla tuulta vastaan

shakotanin rantaviivaa (kamui misaki)

Ite festari oli ihan järettömän hieno. Keskellä hienointa vuoristoa ja metsää 40 minuutin ajomatkan päästä pienestä Yuzawa -kylästä. Yli 100.000 kävijää EIKÄ roskan roskaa! Eikä yhtään ylilyöntiä tai rähinää senpuoleen. Kyllä tuli niin suuri myötähäpeä eurooppalaisen festarikansan puolesta. Ne on näitä kulttuurieroja vissiin ku suomessa viiden hengen piknik-seurue saa enemmän sotkua aikaan ku sata tuhatta japanilaista. Alue oli jokatapauksessa ihan jäätävän iso ja lavojen välillä siirtymiseen sai varata ihan rutkasti aikaa. Mutta mikäs siinä kauniisti valaistuja luontopolkuja ja pitkospuita pitkin kävellessä. Toisaalta sitä populaa oli sen verran, ettei edes noin iso alue tahtonut riittää ainakaan pääesiintyjien aikana. Tosta vähän osviittaa:

Oli siellä metsän keskellä sitten pienempiäkin telttoja, jossa pysty ihan rennosti hengaileen sen kummempia väestöryntäyksiä. Ihmisiä oli joka lähtöön ja ehkä hauskin poikkeus länsimaisiin festareihin oli nimenomaan nuo festarikävijät. Siinä missä meilläpäin porukka tulee festareille näyttäytyyn mitä epäkäytännöllisimmissä rytkyissä, japanilaiset ottaa enemmän sen välineurheilun kannalta. Varmaan se 80% prosenttia kävijöistä oli varautunut vaihteleviin sääoloihin ja rientoihin ihan retkeilytamineilla; Vaelluskengät, reput sun muut ja varmaan alusvaatteetkin oli coretexiä. Lisäki kaikilla oli mukana oma tuoli. Eikä mikään pieni jakkara vaan semmonen hillitön taitettava nojatuoli, jollai sai varattua paikan jostai päälavan tuntumasta heti aamutuimaan. Sitte oli tietenki lisäksi se pienempi retkijakkara, jolla pysty reissaan pienemmillä lavoilla. Vähä meinas välillä naurattaa ku katteli niitä leirejä mitä niillä oli, mutta sitte toisaalta oli vähä ulkopuolinen olo tennarit jalassa ja 700yenin käytetyssä teltassa. Jokainen tavallaan ja pääasia, että kaikilla oli kivvaa!

teltta pystysä

tää oli siis perjantaiaamuna, sunnuntaina ei ollu jälellä yhtään tyhjää spottia

välillä piti vilvotella

valaistuja polkuja lavojen välissä

mikä sen piristävämpää kuumana päivänä ku keltanen lume

Bändit oli iha huikeita, enkä ees kehtaa alottaa ku sille hehkutukselle ei tulis loppua. Mutta näinpähän vihdoin Radioheadin, joka on ollu must see -listan kärjessä viimeset kymmenen vuotta ja Oasiksen veljekset omine bändeineen. Kerrassaan hienoa. 

Festareiden jälkeen herättiin aamuviiden tuntumaan ja päästiin suht näppärästi bussilla Yuzawaan ja sieltä Shinkansenilla Tokioon. Ei toki ensimmäisiä oltu vaan melkosta jonottamista oli niinku koko viikonloppu. Mutta ihan ymmärrettävää, ettei tommonen väkimäärä ihan hetkessä heittokuljetuksilla liiku vaikka ois miten monta bussia (ja niitä oli ainakin toista sataa). Mutta eniveis, päästiin tokioon ja luulin, ettei se ollu enää mahollista mutta siellä oli vielä kuumempi, vielä kosteampi ja vielä enemmän ihmisiä. Pari päivää meni sillai hitaasti vaellellessa ja sitä menoa ihmetellen. Ehkä hämmentävintä oli taa ku yks ilta istahettiin ihan random katu-izakayan pöytään Asakusan kaduilla ja ruuat ja juomat tilattua eräs herrasmies naapuripöydästä päätti maksaa meidän laskun. Ei auttanut kieltäytyä. Sitte lähtiessään jätti vielä juomarahaa kaiken varalta.. Ei helvetti mitä tommosessa tilanteessakaan voi tehä muuta ku suu auki kattoa. No siellä se ilta sitten vierähtikin ja tutustuttiin moniin ihmisiin ympäri maailmaa. Hauskaa miten kaikella tapaa eri ikäset ja eri puolelta maailmaa olevat ihmiset voi vaan sattua samaan perheravintolaan ja viettää ihan sikahauskan illan yhessä ja sitten vaan jatkaa kaikki omille teilleen. Tulipa hyvä fiilis tommosesta kohtaamisesta. Vähä semmonen Lost In Translation ilman sen suurempaa rakkaustarinaa. Seuraava päivä menikin sitten ympäriinsä kävellessä ja kaiken tekemisen ykkösvaatimus oli ilmastointi. Käytii leffassa ja syömässä ja semmottis. Eile Kiira lens takas suomeen ja meikäpoika tuli vielä viimesen viikon viettoon tänne Hokkaidoon. Ei oo ikinä ennen ollu tämmöstä oloa. Haikeus, kaipuu ja onni. 

Nyt suuntaan tästä raw lifeen ja kaikesta salamyhkäisyydestä päätellen siellä on jonkinlaita läksiäisjuhlaa tiedossa. Tuskin selviää ilman kyyneliä, vaan millonpa elämästä selviäis. Moikka, kohta nähää! :)

Spring Break, Part 4: On the road again!

Dodih. Taas on kotiuduttu. Parisen viikkoa sitten Kiira lähti takas suomeen mikä nosti aika hyvin koti-ikävän ja kaikki maailman tunteet pintaan. Ja sen verran sanon, että ku ihmiset yleensäkkin ja tässäkin tapauksessa arpoo, että mitenhän sen parisuhteen käy vuoden eron aikana ni ainakin mulla ja meillä on ollut täysin päinvastaset kokemukset. No siis tottakai on aivan älytön ikävä suurimman osan aikaa, mutta toisaalta tää suhde on vahvistunut tänä aikana niin paljon. Tulee puhuttua ihan eri tavalla ja laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Tajuaa mikä on tärkeetä. Niin, en jätä sua yksin enää ikinä.

Mutta nyt kun täällä on ni pitäähän ajasta ottaa kaikki irti, eikä se palvelis ketään jos vaan kotona murehtis et voi voi ku on ikävä. Eli sen vähän romanttisemman kansai-kiertueen jälkeen oli tarkotus suunnata poikien kans samoille alueille, mutta vähän eri lähtökohdista. Nyt ties mitä oottaa plus mukana oli paikallinen luotto-opas eli Suguru. Oli myös tarkotuksena pitää matkabudjetti vähän alhasempana, mikä onnistu varsin hyvin. Yöt oltiin kavereilla, ruoka tehtii osaksi ite ja nii edelleen.

Ilman suurempia suunnitelmia lähdettiin liikkeelle, mut tarkotuksena oli ensin mennä Yoichin kylään tuohon Otarun naapuriin lasten kanssa leikkimään. Siellä asu Sugurun kaveripariskunta, jotka järjestivät sellasta english campin tapasta iltapäiväkerhoa, johon toivottiin ulkomaan eläjiä mukaan. Kerho meni rattosasti vaikkakin melko vilkkaita lapsia sattu oleen talo täynnä. Tinnitus oli sama ku parin tunnin pachinkon pelaamisen jälkeen (mistä kohta lisää.) Yoichi on tosi pieni kylä, eikä siellä talvella ollu oikeen muuta nähtävää ku Nikkan viskitehdas, joka olikin sitten melko hieno paikka ja viskin valmistukseen pääs tutustuun vähän lähemmin. Myöhemmin mentiin sitten vielä sinne pariskunnan kotiin, jossa syötiin nabea ja leikittiin lasten kanssa. He olivat asuneet monta vuotta New Yorkissa, mutta nyt palanneet takas juurilleen Hokkaidoon. Syötiin yhdessä ja juteltiin. Pakko mainita, että ensimmäiset ihmiset, jotka kerranki ties samoja japanilaisia bändejä, joita ite on tullut kuunneltua! Ennen lasten nukkumanmenoaikaa luin vielä muutaman iltasadun perheen nuorimmalle tytölle. Japaniksi tietty. Kolmevuotiaan hyllystä löytyy kirjoja, joita minäkin osaan lukea! :D Iltasadun lukeminen maailman söpöimmälle lapselle japaniksi oli ehkä kokemuksena yks ainutlaatusimmista.

lapset..

Illalla otettiin sitten lautta Otarusta Maizuruun. Semmoset 20 tuntia rahtilaivassa kuppinuudeleita syöden ja papupeliä pelaten. Oli tarkotus säästää, mutta periaatteessa ajoissa varatut lentoliput tulee halvemmaksi. Löyty sieltä saunat ja kylvyt, että ihan mukava vaihtelua oli lentämiselle ja junailuille. Jos aikaa on ni suosittelen lämpimästi.

Oikeastaan tasan vuorokauden päästä saavuttiin sitten Maizurun kautta Osakaan. Oltiin jälleen yötä siellä asuvan pariskunnan luona, joilla oli kans tosi lämmin koti. Eniten lämmitti tietenki japanilainen kotatsu, jonka kyllä rakennan ku tuun takas suomeen. Ehkä paras idea kiinnittää pöytään viltti ja lämmityslaite. Osaka oli tälläkertaa vähän positiivisempi kokemus. Paikallisten oppaiden kautta sai paikasta paljon enemmän irti ku edellisellä kerralla ilmaan minkänlaista käsitystä paikasta. Pikasen kielikurssin jälkeen alko Kansain murrekkin kuulostamaan oikeen lepposelta.

Oon oikeestaan koko täällä olo ajan halunnut kokeilla pachinkoa. Ihan vaan siks ku niitä paikkoja on jokapaikassa ja ne näyttää niin käsittämättömiltä laitoksilta, että ei vaan voi jättää kokematta tommosta alakulttuurin multihuipentumaa. Eli joskus sodan jälkeen japanilaisilla oli käsissään miljoonia ylimääräsiä metallilaakereita, joista sitten kehitettiin tämmönen peli. Nykyään se on vaan lähtenyt totaalisesti lapasesta ja nuo peliautomaatit on mitä monimutkasempia härveleitä, jotka pitää myös ihan melkosta metakkaa. Tommoseen halliin ku astuu sisään ni se äänimäärä on jotain ihan käsittämätöntä. Ite laitteet on vieläkin käsittämättömämpiä. En voi enkä oikee ossaa selittää, mutta käytännössä yhellä vivulla koitetaan saada kuulia oikeisiin reikiin. Joka pelillä on oma teema ja voittotodennäköisyys ja pelin edetessä on niin paljon liikkuvia osia, animaatioita ja pitkiäkin tarinoita, että ihan viihdepelistä menee. Aika tuurilla niitä sai mäiskiä ainakin näin perehtymättömänä. Ja tuuri kävi ku ehkä kympin sijotuksella sain melkeen kymmenkertaistettua kuulamäärän. Joka oli sitte kaks helvetin isoa laatikkoa täynnä kuulia..

Japanissa uhkapeli kiellettyä, mutta sitähän tuo on. Rahalla pelaaminen kierretään vaan metallikuulilla ja muilla kommervenkeillä. Kuulat kaadettiin semmoseen koneeseen, joka laskee ne ja tulostaa kuitin. Kuitti viedään tiskille, jossa ne vaihdetaan "kultaan". Käytännössä muoviputkiin, joiden sisällä on jotain korun/koristeen tapaisia. Ylijäämäsummat vaihdetaan muihin hyödykkeisiin niinku tupakkaan tai suklaaseen. Pelihalli ite ei siis saa jakaa rahaa, vaan nuo muoviputket pitää viedä ulos talosta. Takaovesta pääsee pimeälle kujalle, jossa seinässä olevasta reiästä käsi muuttaa putket rahaksi. Tää pikku "kioski" sitten myy putket takas pelihallille. Yleensä nää paikat pyörii Yakuzan tai muun järjestäytyneen rikollisuuden ympärillä, mutta ihmiset ignoraa sen faktan ihan täysin. Perus Japani; Kaikki tietää, mutta kukaan ei tee mitään. Noita pachinkoluolia on ihan julmetun paljon ja yleensä ne on niitä näyttävimpiä ja isoimpia rakennuksia. Pienimmästä kyläpahasestakin löytyy aina jos ei postia ni ainaki se oma pelihalli. Liikevaihto on neljä kertaa enemmän ku koko maailman casino-tuotto, että siitä vähän osviittaa. Japanissa tästä on alkanus muodostuun melkonen ongelma erityisesti Sendain alueela, jossa kodinsa menettäneet ihmiset pelaavat viimeiset (ja avustuksena saaneet) rahansa pachinkoon.

tämmösiä pieniä halleja, kuulapelejä vierivieressä ja monessa kerroksessa.

heppaa kananmunalla

iha hyvä sipsinkorvike tommonen kuivattu rapu

Osakasta jatkoimme sitten Nagoyaan, Sugurun kotikaupunkiin, ja pienoisena yllärinä tuon puhelittoman ja kodittoman tequilabussin pitäjän koti oli melkonen palasti. Korkealla kivimuurilla erotettu iso alue, jossa he sukulaisten kanssa asuivat. Huoneet oli sitä luokkaa, että olohuoneessa ollut flyygeli näytti pieneltä. Tosi hienot puistot, lammet, kiviportaat sun muut. Ikinä ei oo ollut olo niin tervetullut ja pari päivää koko perhe keskitty pelkästään meidän kestitsemiseen. Tuli nähtyä monet nähtävyydet ja välistä syötyä melko hienosti. Ei pysty taas sanoin kiittämään. Niin se vaan on jo monen kerran jälkeen todettava, että ku japanilainen kutsuu kotiinsa, ei vieraanvaraisuudella ole rajoja. Onneksi Suguru on tulossa Suomee syksyllä ni voi ees yrittää olla yhtä vieraanvarainen. Kiitos.

hitsumabushia eli paistettua ankeriasta

aquarium

Nagoyasta jatkettiin Shinkansenilla eli luotijunalla Tokioon, jolla matka taittu normaalin kuuden tunnin sijaan puolessatoista tunnissa. Eli melko haipakkaa se meni. Tarkotuksena oli mennä katsomaan kirsikankukkia, mutta tultiin perille pahimmoilleen liian aikasin. Ihan muutama kirsikankukka oli nupullaan, mutta mitään väriloistoa ei ollut vielä nähtävissä. Pitänee oottaa, että sakura saapuu tänne pohjoiseen tuossa toukokuun hujakoilla. Japanissa tuo on melkonen eventti, jota seurataan herkeämättä eri medioissa. Innokkaimmat olivat jo varaamassa parhaita paikkoja kukkien katselemiselle. Joku aina vuorollaan pitää paikkoja yöt päivät ja kukkien puhjetessa saavutaan sitten isolla porukalla niitä piknikin merkeissä ihmettelemään.

shinkansen

muutama kukka oli auennut

vaa ei vielä parhailta paikoilta

levykauppaa seitsemässä kerroksessa ja kolmessa eri rakennuksessa, onneks ei ollu rahhaa.

shibuya illalla

asakusan temppelit

Tälläkertaa tuli koettua vähän sitä urbaanimpaa japania. Ravintoloita, joihin turistit ei juurikaan eksy. Vaikkapa viiden seisomapaikan katubaari. Reissun menu koostui lähinnä paikallisista herkuista ja sitten niistä kummallisuuksista. Tuli syötyä ainakin rapuja, simpukoita ja lonkeroita kaikessa muodossa, kalan sisälmyksiä, raakaa hevosenlihaa, sian mahalaukkua, mädännytettyjä vihanneksia ja alkoholissa marinoitua tofua. Voin sanoa, ettei tarvi jättää suomessa sitä sitkeintä ulkofilekimpaletta syömättä. Kokemusta rikkaampi.

Piti kokeilla myös pari yötä kapselihotellissa ihan vaan koska semmonen on olemassa. Oikeestaan tosi näppärä systeemi. Jokaisella on oma lokero arvoesineille ja sitten se kapseli jossa nukutaan. Siellä ei juuri tilaa muunlaisellekkaan harrastamiselle ole. Pieni tv, valo, hyllyntapainen ja alas vedettävä rullaverho. Alakerrasta löytyy yleensä suihkut, kylpy ja parhaissa tapauksissa myös sauna. Halvin kapseli Tokion vilskeessä oli sen 3300yeniä eli reilu kolmekymppiä. 

Vasta liian myöhään tajuttiin tuo internetkahviloiden hienous. Neljällä ja puolella eurolla saa tunniksi oman huoneen, pehmeän lattian tai nojatuolin, tietokoneen, loputtomasti lukemista ja kahvi+muut juoma-automaatit käyttöönsä. Kuutisen tuntia yöpakettina ei tulis maksaan ku sen 13€ eli varmaan halvin ja ihan mukava tapa viettää yö. Tietääpähän tulevaisuudessa jos täytyy budjettireissuja tehdä.

Varsin onnistunut kevätloma siis takana. Nyt on aika vähän rauhottua ennen koulun alkua, vaikka erinäiset presentaatiot taitaa painaa päälle jo ennen sitä. Over and out.

Spring Break, Part 3: Lost In Translation

Tokio on semmonen pieni kyläpahanen tuolla Japanin itäosassa.. Saavuttiin Kiotosta yöbussilla pahimpaan aamuruuhkaan, jätin Kiiran kahvittelemaan aamun vilskeeseen ja lähin ite lentokentälle toista suomalaisvahvistusta vastaan. Helpommin sanottu ku tehty. Kyllä se kolmetoista miljoonaa on aika helvetin paljon ihmisiä. Ei sitä tajua ennen ku näkee. Ja ku yliväsyneenä yrittää epätoivosesti etsiä suorinta tietä lentokentälle junakartan avulla, joka muistuttaa enemmän tietokoneen piirilevyä ku karttaa. Meinas siinä tulla äitiä ikävä. Ihmiset kulkee semmosina massoina, ettei niitä tauluja voi ees pysähtyä kattomaan ja junat on aivan käsittämättömän täynnä. Siis niinku täynnä täynnä, sanan täydessä merkityksessä. Mutta vähän aikaa hengähettyä ja ajatuksen kanssa kattomalla on tosi looginen systeemi. Ja pakkohan se on olla ton kokosessa paikassa.

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, mutta suurin osa niistä on varmasti täällä. Nelisen päivää aikaa ni tuli aika semmonen perus turistirundi tehtyä; Akihabaran nörttiparatiisi kaikkine elektroniikkoineen, maid-kahviloineen ja figuurikauppoineen, Harajukun muotikadut ja siellä marssivat ernu-komppaniat, Shibuyan ruuhkaristeys, Roppongin yöelämä, Shinjukun ja Ginzan ostoskeskukset, pilvenpiirtäjät, valotaulut ja niin edelleen.. Varmasti ihan kattava kuva Tokiosta mutta eihän tuolta tekeminen loppuis vaikka koko elämänsä asuis. Mitä en muuten mistään hinnasta tekis. Ihan kiva käydä, mutta viimestään Tokyo Towerista avautuva yönäkymä, jonka punaset vilkkuvat valot jatkuivat loputtomasti jokaiseen ilmansuuntaan, veti melko hiljaseksi ja pisti miettimään. Ei ton kokosessa paikassa vaan voi kasvaa täysjärkiseksi yksilöksi, joka kykenee ajattelemaan omilla aivoillaan ja nauttimaan elämästä. Ainakaan minä en voi. Järetöntä. Missä vaiheessa se on karannu lapasesta? Ei oo varmaa se ensimmäinen savimajan pystyttäjä tienny mihi on ruvennut. No mut joo, tämmöselle pohjosen pojalle liian isot valot – toisille se on sitä arkea.

akihabarasta sai muunmuassa elektroniikkaa ja käytettyjä pikkuhousuja.

on ne arkkitehitki ollu välistä melko päissään.

"tää pytinki on vähän tylsä, laitetaampa siihen tämmönen pallo tähän näin.."

japani on usiamman kymmenhenkisten poika- ja tyttöbändien luvattu maa. btw sexy zonelta on tulossa uus levy.

no yks putiikki erottu joukosta condomanian lisäksi

shibuya crossing - eikä vielä ollut edes ruuhka.

roppongi hills

ebisu

tokyo tower

sitä scifileffan tuntua mitä tuo näkymä, taustalla soiva ambient ja sydämen tahdissa sykkivät punaset valot herätti, ei vaan voinut tallentaa kameralle.

Paljon oli nähtävää ja kuvaaminenkin jäi vähän vähemmälle ku huuli pyöreänä tallas eteenpäin. Neljässä päivässä junat ja metrot tuli jo sen verran tutuksi ettei aina ees karttaa tarvinnut, mutta aika "keskustan" tuntumassa tuli pyörittyä. Joku tokiofiili on joskus sanonu, että tokion näkemiseen riittää pelkkä yamanote-line. Se pyörii ympyrää kaikkein tunnetuimpien keskittymien läpi ja radalla on varmasti enemmän sitä junaa ku tyhjää raidetta. Melkee millä tahansa pysäkillä pysähty ni aina oli jotain suurta ja hienoo. Shibya crossing oli meikästä se kaikkein vakuuttavin. Oisin voinu varmaan päivän istua ja kattoa mite tuhannet ja tuhannet ihmiset ylittää samaa risteystä. Voiko kaikilla olla oikeesti joku päämäärä ja miten monta eri elämän suuntaa voi olla yhessä pisteessä samaan aikaan täysin toisistaan riippumatta? No aika monta. Ite tulin siihen tulokseen, että ne on vaan starbucksin turisteja varten palkattuja statisteja jotka vaan juoksee samaa risteystä ees taas.

Tokio on semmonen paikka mikä vaan pitää kokea. Pistää asiat kummasti perspektiiviin. Parasta oli kuitenki vierailu ihan natiivin tokiolaisen kotona. Tavattiin siellä Kyoton majatalon alakerran kahvilassa yks Nobu, jonka kans juteltiin hyvä tovi ja pelattiin hauskoja pelejä. Vaihdettiin yhteystietoja ja Tokiossa hän sitten kutsui meidät kotiinsa viettämään iltaa. Kaikkien nähtävyyksien paljouden keskellä oli kaikkein siisteintä nähdä ihan normaalin ihmisen elämää. Yks kolmestatoista miljoonasta. Tosi veikee reilu komikymppinen kaveri, joka teki työkseen jotain tv-ohjelmia. Hieno asunto täynnä kaikkia mielenkiintosia leluja dj-dekistä vanhaan kunnon pac-man-joystickiin. Osotti mun ennakkoluulot vääräksi siitä ettei noin isossa kaupungissa vois elää normaalia elämää. Samallain siellä on jokaisella ne lähikaupat, harrastukset ja kaveripiirit. Samalla rikottiin sekin stereotypia, ettei japanilaiset ihmiset kutsuis vieraita koteihinsa. Ei ne oo aina ne monumentit ja disneylandit, jotka tekee reissusta ikimuistosen. :)