Golden Week: The Northern Path

Noin se ois pohjosen kiertue pulkassa, golden week puolessa ja välipäivityksen aika. Eipä voi taas muuta sanoo ku, että aivan mahtava reissu takana. Autolla läntistä ja pohjoista rantaviivaa edeten ilman sen kummempia suunnitelmia. Pysähdeltiin mielenkiintosissa paikoissa, nähtiin monet auringon nousut ja laskut, eikä matkaa varjostanu ku pari maanvyörymää. Tuettiin pelkästään paikallisia pienyrityksiä ja tuolla saaren pohjosimmassa kolkassa paljon muuta taida ollakkaan. Kerta toisensa jälkeen saa kummastella kuin puhdasta, tuoretta ja maukasta ruoka täällä hokkaidossa on.

Startattiin siis Kahon kans täältä Sapporosta tarkotuksena mennä Okoppeen moikkaan muutamia kavereita. Otettiin kuitenkin kiertotie ja päätettiin käydä Japanin pohjosimmassa kaupungissa, Wakkanaissa, ja sieltä lauttareissulla Rishirin saarella. Matkalla pysähdeltiin pikkukylien erikoisuuksia ihmettelemään ja vallotettiin pari pienempää nyppylää. Tie kulki melkeen koko matkan meren ja kallioseinän välissä, joten maisemissa riitti ihmettelemistä. Illasta saavuttiin Wakkanaihin, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tosi maaginen paikka, eikä vähiten sijaintinsa vuoksi. Jotenki siistiä että aivan pohjosimmassa kolkassakin, jossa ei oikeesti vaan oo mitään, voi olla pieni kaupunki, jossa ihmiset elelee elämäänsä.

kevät

matkalla poikettiin moikkaamassa kahon mummoa, eikä se meinannu päästää millään lähtemään :')

jos tarkkaan katot ni näät maailman suurimman lintuparven, joka lensi meidän kans yhtämatkaa montakymmentä kilometriä

wakkanai yöllä..

ja aamulla

mustekala-shabushabua, hokkea ja tofua

Wakkanaista löydettiin vielä paikallista ruokaa ja auki oleva hostelli, jossa ehdittiin muutama tunti nukkua ennen aamun ensimmäistä lauttaa. Saavuttii Rishirin saarelle joskus yheksän seutuun aamulla ja päätettiin jättää auto pääsaarelle, sillä auton vuokraaminen Rishiristä tuli huomattavasti halvemmaksi. Ite saari on ylhäältäpäin melkeen ympyrän muotonen 1700 metrin korkeuteen kohoava vuori. Varsin vakuuttava ilmestys etenkin mereltä katsottuna. Saaren ympäri menee 63km pitkä tie, jonka varrella on pieniä kyliä, putiikkeja ja asutusta. Saari on tunnettu erilaisista merenelävistään erityisesti simpukoista ja maukkaasta merilevästään. Edellisenä päivänä eräs kaveri soitti ja kehotti käymään hänen äitinsä tuttavien kaupassa ja siellä meitä osattiinkin jo oottaa ja saatiin maistella kaikenmoista hyvveetiä. Pari pienempää mäkeä käytiin kiipeämässä, mutta ite päävuoren vallotus ois ollu vähän vaativampi keissi. Kesällä sinne kiipeää varmaan 8-10 tunnissa, mutta tähän aikaan vuori oli kokonaan lumen peitossa, joten ei sinne ilman varusteita ollut asiaa. Lisäksi tuuli oli tuona päivänä ihan käsittämättömän kova ja siitä paikalliset varottelivat useaan otteeseen. Tuo paikka tekisi kyllä mieli nähdä vielä kesän väreissä eli mikäli aikaa on ni taidan käydä toiseen otteeseen ja jos ei ni ompahan taas yks syy tulla takas myöhemmin!

hylätyn temppelin unohdetut toivomukset

käytännössä joka talon pihassa roikku merilevää kuivamassa

välipala

Illasta lautta takas Wakkanaihin ja nokka kohti Okoppea. Illan pimetessä pohjonen rantatie oli jotenki tosi jännittävä. En osaa selittää, mutta kokoajan oli semmonen luonnon armoilla -olo ja että kohta jotain tapahtuu. Parisataa kilometriä pimeää merta ja ohi lipuvia kyliä, joissa ei tuntunut asuvan ristin sielua. Keskellä pimeyttä seisoo valaistu monumentti, joka osoittaa Japanin pohjosimman kärjen. Cape Sōyalta on hyvällä säällä näkymä jopa Venäjän Sakhaliniin asti. Eihän se ole kun yks niemi Japanissa, mutta ite sain jotenkin älyttömänä kicksejä tosta paikasta. Yhtäkkiä kaiken pimeyden keskelläa avautuu nuoruuden manga-sarjoista tuttu monumentti. Sitä seisoo jonkun suuren ja tuntemattoman äärellä ja elää muistoja, joita ei oo oikeesti ees kokenut. Oman sijainnin paikantaminen maapallolla on samalla tosi helppoa, mutta kuitenkin mahdotonta. Semmonen maailman laidalla fiilis! En nyt mitenkään osaa selittää ja kuulostan varmasti idiootilta, mutta so be it. Yksinkertaisuus on kaunista ja tuo hetki jäi kyllä varmasti kaikessa suunnittelemattomuudessaan mieleen.

No sen mysteerimatkan jälkeen saavuttiin kuitenki Okoppeen ilman sen kummempia maailmanmullistuksia. Ystäväni Taikin kotona meitä ootti aina niin ihana perhe ja monta kaveria. Syötiin paljon ja juteltiin. Elän mun elämää Sapporossa, mutta jostain syystä täällä Japanissa tuo paikka tuntuu eniten kodilta. Tunnen oloni aina niin tervetulleeksi noiden ihmisten kanssa. Saan osakseni vähän liikaakin huolenpitoa ja tuntuu niinku ois muodostunut jo semmonen pieni turvaverkko. Tai mikä lie hätälaskuvarjo. Kuitenki kivaa ku ihmiset haluaa, että viihdyn täällä ja kutsuu mut ihan vilpittömästi kaikkiin pienimpiinkin kissan ristiäisiin. Nyt meni pari päivää ihan rennosti hengaillen. Käytiin paikallisella luomutilalla syömässä, jossa kaikki oli valmistettu omista raaka-aineista. Liha- ja maitotuotteet on Okoppessa kyllä omaa luokkaansa. Kylvettiin onsenissa meren rannalla ja tehtiin itse sushia oikean sushi-kokin opastuksella ja voin kertoo, että oon jo aika pro. Maassa oli vielä lunta, mutta parhaimmillaan lämpötila kohos +29°C:een. Ihan käsittämättömän hyvät kelit siis ja sama näyttäs jatkuvan loppuviikon.

Milk Hallista sai parhaat pihvit ja pehmikset, eikä mukaan oo sotkettu mitään esansseja vaan ihan rehelistä maitojäätelöä, namm.

mansikki

ja mansikki

RAAKA-aineet valmiina eli ei muuta ku taputtelemaan

ja vaikka ite teinki ni parasta sushia mitä oon syöny

Semmosta tällä erää. Nautiskelen tässä auringonpaisteesta, aamukahvista ja kotiväeltä saapuneesta ruoka-apu-lähetyksestä <3. Auringon kuivattua pyykit, pakkaan repun ja lähden kohti Sendaita. Tällä kertaa yksin ja ilman harmaintakaan hajua mihin oon menossa ja mitä tekemään. Suunta tuntuu oikeelta ja tuo varmasti seikkailun tullessaan. Nauttikaahan elämästä, se on teidän ainokainen! :) 

 "In the end, it's not going to matter how many breaths you took, but how many moments took your breath away" -Shing Xiong

Off-topic: Railroad Rocking!

Toinen lukukausi alkamassa ja muutenki tuntuu, että niin paljon on näkemättä. En millää malta oottaa Hokkaidon kesää, joka on kuulemma vailla vertaa. Varmaa iha erillä tavalla pääsee reissaamaanki ku, noh, kaikki tiet yleensäkki on auki. Vielä en oo siis kotio tulossa, mutta ennen kevätlomaa meitä kehotettiin jo kattelemaan lentolippuja takaisinpäin, ettei vaa jäädä uusien jalkoihin.

Itehä en aatellu sitä lentoa varata vaan oon ties kuinka monta vuotta halunnu tulla tolla trans-siperian junalla suuntaan tai toiseen. Täytyis vaan oikeesti nähä kaikki ne puut, joet ja vuoret, jotka tässä välillä on. Nyt siihe ois oiva mahdollisuus, vai oisko? Äkkiseltää tuntu, että eikai se oo ku hypätä junaan ja puksutella kotiin. Eikä sen sen kummallisempi olekkaan, mutta sinne junaan pääsy osottautu nyt ongelmaksi.

Pahoittelen siis seuraavaa mihinkään kuulumatonta pohdintaa, mutta pakko kirjottaa suunitelmia johonkin ylös, että selviää vähän itellekkin mitä tapahtuu elämässä!

Haluasin ehottomasti kulkee sen pisimmän ja originaalin trans-siperian, joka kulkee Moskova-Vladivostok -väliä, kokoajan Venäjän rajojen sisäpuolella siis. Vladivostok ja Sapporo ovat käytännössä vierekkäin eikä välimatkaa tuu ku muutama sata kilometria, mutta jostain syystä näiden kahden kaupungin välillä ei oo minkäänlaista liikennettä meritse tai ilmateitse. Oon tässä viimepäivinä koittanu selvittää, että miten tuonne pääsis ja paljonko siihen menis aikaa ni ehkä pari kolme epäjärkevää vaihtoehtoa olis (järkeviä ei siis ole olemassakaan). Kyrilliset aakkoset ja Venäjä on siis tullut tutuksi tässä viimepäivinä google-translaten sauhutessa, sillä suurin osa nettisivuista ei ole englannista kullutkaan.

Ensin ajattelin, että menisin tuolta Hokkaidon pohjosimman kylän Wakkanain kautta lautalla Shakaliniin, koska molempien maiden kärjet melkeen koskettaa toisiaan. Sieltä ottanut useilla eri juna/bussi/lautta/hydrofoil-yhteyksillä sitten kiinni trans-siperian junarataan ja thats it. Muutama mutka tuli kuitenki matkaa, sillä jostain syystä tuo lautta ois ihan älyttömän kallis, vaikkei matkaa tulis juuri minkään vertaa. Lisäksi tuolla Shakalinin puolella ois pitänyt mennä muutaman kylän ja kaupungin läpi, jotka on listattu Venäjän väkivaltasimmiksi ja rikollisimmiksi paikoiksi, eikä sinne menoa niinkään suositeltu. Eikä sinne nyt hirveesti kuumotteliskaa. Lisäksi Venäjällä ja Japanilla on jotain kiistaa noista Kuril -saarista pohjosessa, sillä maailmansodan jälkeen ei oo tullu selvyyttä kummalle ne kuuluu. Japani vaatii osaa saarista itselleen, mutta Venäjä on jo ehtinyt miehittää ne tykein ja tukikohdin. Viimeks 2006 oli joku kalastaja ammuttu ja 2011 jotain muuta poliittista kärhämää ollut. Eli vähän nyt hazardilta haiskahtaa tää homma, mutta katotaan.

Löysin sitten myös jonkun aivan random rahtialuksen, joka liikennöis kerran kuussa Otaru-Vanino välillä. Ilmeisesti kesäisin ja Vanino hädintuskin löytyy kartalta. Otin kuitenki yhteyttä siinä toivossa, että ne puhus englantia ja suostus ottaa mut kyytiin vaan aikamoinen lottokuponki taitaa olla vetämässä. Ois silti ehkä paras kokemus päästä venäläisen rahtialuksen kyytiin!

Kolmas vaihtoehto on tällähetkellä se todennäkösin. Ja typerin, sillä ainoa lautta Japanista Vladivostokiin menee etelän kautta. Toinenki meni, mutta yhteyttä ottaessani selvis, että se alus on myyty ja seilaa tällähetkellä baltian vesiä. Ensin pitäis siis selvitä tonne etelään Tottori -perfektuuriin ja pieneen Sakaiminaton satamakylään, josta lautta lähtee pari kertaa viikossa Korean kautta Venäjälle. Melkonen mutka noin niinku siihen nähen, että tässä vieressä ollaan. Hyviä puolia on, että pääsis käymään Korean puolella jalottelemassa ihan tuossa Etelä- ja Pohjoiskorean rajalla ilmeisesti demilitarisoidulla alueella sijaitsevassa kylässä. Huonoja puolia, että reissaaminen täällä Japanin päässä maksaa saman verran ku koko junamatka Venäjällä ja aikaa menis muutama päivä. Ei välttämättä hukkaan, mutta menis kuitenki.

Halvemmaksi tää reissu ei siis missään nimessä tulis vaan halvimmillaanki taitaa mennä vähintään se 800€ pelkkiin matkoihin Sapporosta Helsinkiin. Lennot on tällähetkellä ihan järettömän kalliita eli siinä mielessä tuo on parempi vaihtoehto. Junaliput tulee kuitenki Venäjällä myyntin vasta 40 päivää ennakkoon ja sitten on se lennon varaaminen liian myöhästä. Lisäksi pitäs viisumiasiat hoitaa ja matkatavarat saada jollain tapaa lähetettyä kotiin, sillä mukaan en aatellu niitä raahata. Kysymys onki nyt; rahan, vaivan ja ajan säästämisenen vastaan elämykset. Sanomattaki selvää, että elämykset voittaa. Jos mikään edellisistä ois esteenä elämysmatkailulle, eihän mun ois tännekkään kannattanut tulla. Paras ois ollu kotona säästää ja vartoa, että voi sitten eläkkeellä.. säästää ja vartoa lisää! Ärsyttää vaan ku esim lentäminen ja muut rannalla-mähöily-lomat on tehty nii helpoksi ja jos oikeesti haluais tehä jotain siistiä ni kamalan vaikeeta. Niin, toisaalta jos tää onnistus vaan sormia napsauttamalla ni eipä tuo sitten varmaan kiinnostaiskaan.

Noniin nyt selkiyty ajatukset taas vähän itelläkin! Eli taidan tässä nyt ihan huoletta alottaa sen uuden lukukauden ja katella sitten lähempänä pääseekö täältä pois ja mitä kautta. Sitä ennen on vielä monta seikkailua luvassa täältä Japaanistanista.

Spring Break, Part 4: On the road again!

Dodih. Taas on kotiuduttu. Parisen viikkoa sitten Kiira lähti takas suomeen mikä nosti aika hyvin koti-ikävän ja kaikki maailman tunteet pintaan. Ja sen verran sanon, että ku ihmiset yleensäkkin ja tässäkin tapauksessa arpoo, että mitenhän sen parisuhteen käy vuoden eron aikana ni ainakin mulla ja meillä on ollut täysin päinvastaset kokemukset. No siis tottakai on aivan älytön ikävä suurimman osan aikaa, mutta toisaalta tää suhde on vahvistunut tänä aikana niin paljon. Tulee puhuttua ihan eri tavalla ja laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Tajuaa mikä on tärkeetä. Niin, en jätä sua yksin enää ikinä.

Mutta nyt kun täällä on ni pitäähän ajasta ottaa kaikki irti, eikä se palvelis ketään jos vaan kotona murehtis et voi voi ku on ikävä. Eli sen vähän romanttisemman kansai-kiertueen jälkeen oli tarkotus suunnata poikien kans samoille alueille, mutta vähän eri lähtökohdista. Nyt ties mitä oottaa plus mukana oli paikallinen luotto-opas eli Suguru. Oli myös tarkotuksena pitää matkabudjetti vähän alhasempana, mikä onnistu varsin hyvin. Yöt oltiin kavereilla, ruoka tehtii osaksi ite ja nii edelleen.

Ilman suurempia suunnitelmia lähdettiin liikkeelle, mut tarkotuksena oli ensin mennä Yoichin kylään tuohon Otarun naapuriin lasten kanssa leikkimään. Siellä asu Sugurun kaveripariskunta, jotka järjestivät sellasta english campin tapasta iltapäiväkerhoa, johon toivottiin ulkomaan eläjiä mukaan. Kerho meni rattosasti vaikkakin melko vilkkaita lapsia sattu oleen talo täynnä. Tinnitus oli sama ku parin tunnin pachinkon pelaamisen jälkeen (mistä kohta lisää.) Yoichi on tosi pieni kylä, eikä siellä talvella ollu oikeen muuta nähtävää ku Nikkan viskitehdas, joka olikin sitten melko hieno paikka ja viskin valmistukseen pääs tutustuun vähän lähemmin. Myöhemmin mentiin sitten vielä sinne pariskunnan kotiin, jossa syötiin nabea ja leikittiin lasten kanssa. He olivat asuneet monta vuotta New Yorkissa, mutta nyt palanneet takas juurilleen Hokkaidoon. Syötiin yhdessä ja juteltiin. Pakko mainita, että ensimmäiset ihmiset, jotka kerranki ties samoja japanilaisia bändejä, joita ite on tullut kuunneltua! Ennen lasten nukkumanmenoaikaa luin vielä muutaman iltasadun perheen nuorimmalle tytölle. Japaniksi tietty. Kolmevuotiaan hyllystä löytyy kirjoja, joita minäkin osaan lukea! :D Iltasadun lukeminen maailman söpöimmälle lapselle japaniksi oli ehkä kokemuksena yks ainutlaatusimmista.

lapset..

Illalla otettiin sitten lautta Otarusta Maizuruun. Semmoset 20 tuntia rahtilaivassa kuppinuudeleita syöden ja papupeliä pelaten. Oli tarkotus säästää, mutta periaatteessa ajoissa varatut lentoliput tulee halvemmaksi. Löyty sieltä saunat ja kylvyt, että ihan mukava vaihtelua oli lentämiselle ja junailuille. Jos aikaa on ni suosittelen lämpimästi.

Oikeastaan tasan vuorokauden päästä saavuttiin sitten Maizurun kautta Osakaan. Oltiin jälleen yötä siellä asuvan pariskunnan luona, joilla oli kans tosi lämmin koti. Eniten lämmitti tietenki japanilainen kotatsu, jonka kyllä rakennan ku tuun takas suomeen. Ehkä paras idea kiinnittää pöytään viltti ja lämmityslaite. Osaka oli tälläkertaa vähän positiivisempi kokemus. Paikallisten oppaiden kautta sai paikasta paljon enemmän irti ku edellisellä kerralla ilmaan minkänlaista käsitystä paikasta. Pikasen kielikurssin jälkeen alko Kansain murrekkin kuulostamaan oikeen lepposelta.

Oon oikeestaan koko täällä olo ajan halunnut kokeilla pachinkoa. Ihan vaan siks ku niitä paikkoja on jokapaikassa ja ne näyttää niin käsittämättömiltä laitoksilta, että ei vaan voi jättää kokematta tommosta alakulttuurin multihuipentumaa. Eli joskus sodan jälkeen japanilaisilla oli käsissään miljoonia ylimääräsiä metallilaakereita, joista sitten kehitettiin tämmönen peli. Nykyään se on vaan lähtenyt totaalisesti lapasesta ja nuo peliautomaatit on mitä monimutkasempia härveleitä, jotka pitää myös ihan melkosta metakkaa. Tommoseen halliin ku astuu sisään ni se äänimäärä on jotain ihan käsittämätöntä. Ite laitteet on vieläkin käsittämättömämpiä. En voi enkä oikee ossaa selittää, mutta käytännössä yhellä vivulla koitetaan saada kuulia oikeisiin reikiin. Joka pelillä on oma teema ja voittotodennäköisyys ja pelin edetessä on niin paljon liikkuvia osia, animaatioita ja pitkiäkin tarinoita, että ihan viihdepelistä menee. Aika tuurilla niitä sai mäiskiä ainakin näin perehtymättömänä. Ja tuuri kävi ku ehkä kympin sijotuksella sain melkeen kymmenkertaistettua kuulamäärän. Joka oli sitte kaks helvetin isoa laatikkoa täynnä kuulia..

Japanissa uhkapeli kiellettyä, mutta sitähän tuo on. Rahalla pelaaminen kierretään vaan metallikuulilla ja muilla kommervenkeillä. Kuulat kaadettiin semmoseen koneeseen, joka laskee ne ja tulostaa kuitin. Kuitti viedään tiskille, jossa ne vaihdetaan "kultaan". Käytännössä muoviputkiin, joiden sisällä on jotain korun/koristeen tapaisia. Ylijäämäsummat vaihdetaan muihin hyödykkeisiin niinku tupakkaan tai suklaaseen. Pelihalli ite ei siis saa jakaa rahaa, vaan nuo muoviputket pitää viedä ulos talosta. Takaovesta pääsee pimeälle kujalle, jossa seinässä olevasta reiästä käsi muuttaa putket rahaksi. Tää pikku "kioski" sitten myy putket takas pelihallille. Yleensä nää paikat pyörii Yakuzan tai muun järjestäytyneen rikollisuuden ympärillä, mutta ihmiset ignoraa sen faktan ihan täysin. Perus Japani; Kaikki tietää, mutta kukaan ei tee mitään. Noita pachinkoluolia on ihan julmetun paljon ja yleensä ne on niitä näyttävimpiä ja isoimpia rakennuksia. Pienimmästä kyläpahasestakin löytyy aina jos ei postia ni ainaki se oma pelihalli. Liikevaihto on neljä kertaa enemmän ku koko maailman casino-tuotto, että siitä vähän osviittaa. Japanissa tästä on alkanus muodostuun melkonen ongelma erityisesti Sendain alueela, jossa kodinsa menettäneet ihmiset pelaavat viimeiset (ja avustuksena saaneet) rahansa pachinkoon.

tämmösiä pieniä halleja, kuulapelejä vierivieressä ja monessa kerroksessa.

heppaa kananmunalla

iha hyvä sipsinkorvike tommonen kuivattu rapu

Osakasta jatkoimme sitten Nagoyaan, Sugurun kotikaupunkiin, ja pienoisena yllärinä tuon puhelittoman ja kodittoman tequilabussin pitäjän koti oli melkonen palasti. Korkealla kivimuurilla erotettu iso alue, jossa he sukulaisten kanssa asuivat. Huoneet oli sitä luokkaa, että olohuoneessa ollut flyygeli näytti pieneltä. Tosi hienot puistot, lammet, kiviportaat sun muut. Ikinä ei oo ollut olo niin tervetullut ja pari päivää koko perhe keskitty pelkästään meidän kestitsemiseen. Tuli nähtyä monet nähtävyydet ja välistä syötyä melko hienosti. Ei pysty taas sanoin kiittämään. Niin se vaan on jo monen kerran jälkeen todettava, että ku japanilainen kutsuu kotiinsa, ei vieraanvaraisuudella ole rajoja. Onneksi Suguru on tulossa Suomee syksyllä ni voi ees yrittää olla yhtä vieraanvarainen. Kiitos.

hitsumabushia eli paistettua ankeriasta

aquarium

Nagoyasta jatkettiin Shinkansenilla eli luotijunalla Tokioon, jolla matka taittu normaalin kuuden tunnin sijaan puolessatoista tunnissa. Eli melko haipakkaa se meni. Tarkotuksena oli mennä katsomaan kirsikankukkia, mutta tultiin perille pahimmoilleen liian aikasin. Ihan muutama kirsikankukka oli nupullaan, mutta mitään väriloistoa ei ollut vielä nähtävissä. Pitänee oottaa, että sakura saapuu tänne pohjoiseen tuossa toukokuun hujakoilla. Japanissa tuo on melkonen eventti, jota seurataan herkeämättä eri medioissa. Innokkaimmat olivat jo varaamassa parhaita paikkoja kukkien katselemiselle. Joku aina vuorollaan pitää paikkoja yöt päivät ja kukkien puhjetessa saavutaan sitten isolla porukalla niitä piknikin merkeissä ihmettelemään.

shinkansen

muutama kukka oli auennut

vaa ei vielä parhailta paikoilta

levykauppaa seitsemässä kerroksessa ja kolmessa eri rakennuksessa, onneks ei ollu rahhaa.

shibuya illalla

asakusan temppelit

Tälläkertaa tuli koettua vähän sitä urbaanimpaa japania. Ravintoloita, joihin turistit ei juurikaan eksy. Vaikkapa viiden seisomapaikan katubaari. Reissun menu koostui lähinnä paikallisista herkuista ja sitten niistä kummallisuuksista. Tuli syötyä ainakin rapuja, simpukoita ja lonkeroita kaikessa muodossa, kalan sisälmyksiä, raakaa hevosenlihaa, sian mahalaukkua, mädännytettyjä vihanneksia ja alkoholissa marinoitua tofua. Voin sanoa, ettei tarvi jättää suomessa sitä sitkeintä ulkofilekimpaletta syömättä. Kokemusta rikkaampi.

Piti kokeilla myös pari yötä kapselihotellissa ihan vaan koska semmonen on olemassa. Oikeestaan tosi näppärä systeemi. Jokaisella on oma lokero arvoesineille ja sitten se kapseli jossa nukutaan. Siellä ei juuri tilaa muunlaisellekkaan harrastamiselle ole. Pieni tv, valo, hyllyntapainen ja alas vedettävä rullaverho. Alakerrasta löytyy yleensä suihkut, kylpy ja parhaissa tapauksissa myös sauna. Halvin kapseli Tokion vilskeessä oli sen 3300yeniä eli reilu kolmekymppiä. 

Vasta liian myöhään tajuttiin tuo internetkahviloiden hienous. Neljällä ja puolella eurolla saa tunniksi oman huoneen, pehmeän lattian tai nojatuolin, tietokoneen, loputtomasti lukemista ja kahvi+muut juoma-automaatit käyttöönsä. Kuutisen tuntia yöpakettina ei tulis maksaan ku sen 13€ eli varmaan halvin ja ihan mukava tapa viettää yö. Tietääpähän tulevaisuudessa jos täytyy budjettireissuja tehdä.

Varsin onnistunut kevätloma siis takana. Nyt on aika vähän rauhottua ennen koulun alkua, vaikka erinäiset presentaatiot taitaa painaa päälle jo ennen sitä. Over and out.