Golden Week: The Northern Path

Noin se ois pohjosen kiertue pulkassa, golden week puolessa ja välipäivityksen aika. Eipä voi taas muuta sanoo ku, että aivan mahtava reissu takana. Autolla läntistä ja pohjoista rantaviivaa edeten ilman sen kummempia suunnitelmia. Pysähdeltiin mielenkiintosissa paikoissa, nähtiin monet auringon nousut ja laskut, eikä matkaa varjostanu ku pari maanvyörymää. Tuettiin pelkästään paikallisia pienyrityksiä ja tuolla saaren pohjosimmassa kolkassa paljon muuta taida ollakkaan. Kerta toisensa jälkeen saa kummastella kuin puhdasta, tuoretta ja maukasta ruoka täällä hokkaidossa on.

Startattiin siis Kahon kans täältä Sapporosta tarkotuksena mennä Okoppeen moikkaan muutamia kavereita. Otettiin kuitenkin kiertotie ja päätettiin käydä Japanin pohjosimmassa kaupungissa, Wakkanaissa, ja sieltä lauttareissulla Rishirin saarella. Matkalla pysähdeltiin pikkukylien erikoisuuksia ihmettelemään ja vallotettiin pari pienempää nyppylää. Tie kulki melkeen koko matkan meren ja kallioseinän välissä, joten maisemissa riitti ihmettelemistä. Illasta saavuttiin Wakkanaihin, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tosi maaginen paikka, eikä vähiten sijaintinsa vuoksi. Jotenki siistiä että aivan pohjosimmassa kolkassakin, jossa ei oikeesti vaan oo mitään, voi olla pieni kaupunki, jossa ihmiset elelee elämäänsä.

kevät

matkalla poikettiin moikkaamassa kahon mummoa, eikä se meinannu päästää millään lähtemään :')

jos tarkkaan katot ni näät maailman suurimman lintuparven, joka lensi meidän kans yhtämatkaa montakymmentä kilometriä

wakkanai yöllä..

ja aamulla

mustekala-shabushabua, hokkea ja tofua

Wakkanaista löydettiin vielä paikallista ruokaa ja auki oleva hostelli, jossa ehdittiin muutama tunti nukkua ennen aamun ensimmäistä lauttaa. Saavuttii Rishirin saarelle joskus yheksän seutuun aamulla ja päätettiin jättää auto pääsaarelle, sillä auton vuokraaminen Rishiristä tuli huomattavasti halvemmaksi. Ite saari on ylhäältäpäin melkeen ympyrän muotonen 1700 metrin korkeuteen kohoava vuori. Varsin vakuuttava ilmestys etenkin mereltä katsottuna. Saaren ympäri menee 63km pitkä tie, jonka varrella on pieniä kyliä, putiikkeja ja asutusta. Saari on tunnettu erilaisista merenelävistään erityisesti simpukoista ja maukkaasta merilevästään. Edellisenä päivänä eräs kaveri soitti ja kehotti käymään hänen äitinsä tuttavien kaupassa ja siellä meitä osattiinkin jo oottaa ja saatiin maistella kaikenmoista hyvveetiä. Pari pienempää mäkeä käytiin kiipeämässä, mutta ite päävuoren vallotus ois ollu vähän vaativampi keissi. Kesällä sinne kiipeää varmaan 8-10 tunnissa, mutta tähän aikaan vuori oli kokonaan lumen peitossa, joten ei sinne ilman varusteita ollut asiaa. Lisäksi tuuli oli tuona päivänä ihan käsittämättömän kova ja siitä paikalliset varottelivat useaan otteeseen. Tuo paikka tekisi kyllä mieli nähdä vielä kesän väreissä eli mikäli aikaa on ni taidan käydä toiseen otteeseen ja jos ei ni ompahan taas yks syy tulla takas myöhemmin!

hylätyn temppelin unohdetut toivomukset

käytännössä joka talon pihassa roikku merilevää kuivamassa

välipala

Illasta lautta takas Wakkanaihin ja nokka kohti Okoppea. Illan pimetessä pohjonen rantatie oli jotenki tosi jännittävä. En osaa selittää, mutta kokoajan oli semmonen luonnon armoilla -olo ja että kohta jotain tapahtuu. Parisataa kilometriä pimeää merta ja ohi lipuvia kyliä, joissa ei tuntunut asuvan ristin sielua. Keskellä pimeyttä seisoo valaistu monumentti, joka osoittaa Japanin pohjosimman kärjen. Cape Sōyalta on hyvällä säällä näkymä jopa Venäjän Sakhaliniin asti. Eihän se ole kun yks niemi Japanissa, mutta ite sain jotenkin älyttömänä kicksejä tosta paikasta. Yhtäkkiä kaiken pimeyden keskelläa avautuu nuoruuden manga-sarjoista tuttu monumentti. Sitä seisoo jonkun suuren ja tuntemattoman äärellä ja elää muistoja, joita ei oo oikeesti ees kokenut. Oman sijainnin paikantaminen maapallolla on samalla tosi helppoa, mutta kuitenkin mahdotonta. Semmonen maailman laidalla fiilis! En nyt mitenkään osaa selittää ja kuulostan varmasti idiootilta, mutta so be it. Yksinkertaisuus on kaunista ja tuo hetki jäi kyllä varmasti kaikessa suunnittelemattomuudessaan mieleen.

No sen mysteerimatkan jälkeen saavuttiin kuitenki Okoppeen ilman sen kummempia maailmanmullistuksia. Ystäväni Taikin kotona meitä ootti aina niin ihana perhe ja monta kaveria. Syötiin paljon ja juteltiin. Elän mun elämää Sapporossa, mutta jostain syystä täällä Japanissa tuo paikka tuntuu eniten kodilta. Tunnen oloni aina niin tervetulleeksi noiden ihmisten kanssa. Saan osakseni vähän liikaakin huolenpitoa ja tuntuu niinku ois muodostunut jo semmonen pieni turvaverkko. Tai mikä lie hätälaskuvarjo. Kuitenki kivaa ku ihmiset haluaa, että viihdyn täällä ja kutsuu mut ihan vilpittömästi kaikkiin pienimpiinkin kissan ristiäisiin. Nyt meni pari päivää ihan rennosti hengaillen. Käytiin paikallisella luomutilalla syömässä, jossa kaikki oli valmistettu omista raaka-aineista. Liha- ja maitotuotteet on Okoppessa kyllä omaa luokkaansa. Kylvettiin onsenissa meren rannalla ja tehtiin itse sushia oikean sushi-kokin opastuksella ja voin kertoo, että oon jo aika pro. Maassa oli vielä lunta, mutta parhaimmillaan lämpötila kohos +29°C:een. Ihan käsittämättömän hyvät kelit siis ja sama näyttäs jatkuvan loppuviikon.

Milk Hallista sai parhaat pihvit ja pehmikset, eikä mukaan oo sotkettu mitään esansseja vaan ihan rehelistä maitojäätelöä, namm.

mansikki

ja mansikki

RAAKA-aineet valmiina eli ei muuta ku taputtelemaan

ja vaikka ite teinki ni parasta sushia mitä oon syöny

Semmosta tällä erää. Nautiskelen tässä auringonpaisteesta, aamukahvista ja kotiväeltä saapuneesta ruoka-apu-lähetyksestä <3. Auringon kuivattua pyykit, pakkaan repun ja lähden kohti Sendaita. Tällä kertaa yksin ja ilman harmaintakaan hajua mihin oon menossa ja mitä tekemään. Suunta tuntuu oikeelta ja tuo varmasti seikkailun tullessaan. Nauttikaahan elämästä, se on teidän ainokainen! :) 

 "In the end, it's not going to matter how many breaths you took, but how many moments took your breath away" -Shing Xiong

Hokkaido travellin' ja napa ruskaa!

Väsynyt, mutta onnellinen.

Viime vuoden loppu ja uuden vuoden alku meni siis aivan mahtavissa merkeissä. Hyvin syöden kavereiden kanssa. Aaton aattona kokkasin taas vaihteeksi vähän suomalaisempaa ruokaa Raw Lifessa (käyn mää oikeesti muuallaki, vaikkei varmaa käy näistä päivityksistä ilmi..) Pyttipannut, nakit, perunasalaatit sun muut cocktailtikut ois ruokkinu vähä isommankin porukan. Lisäksi syötiin japanilaisempaan tyyliin nabea, joka on maukkaassa liemessä keitettyä mitä vaan. Toimii hapankorppujen kans!

Aattona käytiin sit syömässä Genghis Khania. Mongolian barbaarilta nimen saanut ruoka on käytännössä all-you-can-eat lihaa ja kasviksia. Ite kuumalla valurautapannulla paistettuna. Kyllä siinä parissa tunnissa saa sen mahan ihan hyvin täyteen.

Pahimpia roiskeita suojaamaan annettiin ihan hyvän kokonen esiliina. Käryn tarttumisen estämiseksi oli myös mahdollista laittaa vaatteet muovipussiin, mutta mikä sen parempaa ku paistetun lihan esanssi. Tulee ihan koti ja kymppikioski mieleen!

Setit pannulle ja paistelemaan

Lihat ja kastikkeet oli sen verran laatua, talon omasta pippurisekotuksesta puhumattakaan, että täällä pitää käydä uudempaan kertaankin. Toisaalta kupu täyteen lihaa ei oo sieltä keveimmästä päästä, hyvä että käveleen pysty jälkeenpäin.

Kevyen iltapalan jälkeen suunnattiin vielä countdown -partyihin odottelemaan vuoden vaihtumista ja syömään (jep..) sobaa japanilaiseen tapaan.

Olueeni ilmaantui itse jeesus.

Uus vuosi starttaskin sitten heti aamulla aikasin. Otettiin Sugurun kanssa auto alle ja lähdettiin etsimään tuoretta lunta.

Uuden vuoden aurinko.

Suuntana itä ja pohjoinen.

Random..

Uuden vuoden ensimmäisen kolmen päivän aikana taloja ja liikkeitä koristaa uudenvuoden toivotukset. Yleensä jokin pieni koriste tai pelkkä lappu, jossa toivotetaan hyvää uutta vuotta. Itehän ripustettiin kaali kepin nokkaan uutta vuotta julistamaan.

Eka päivänä suunnattiin Asahikawan Kamui -vuorelle, jossa tavattiin pari japanilaista kaveria ja yks jenkkivahvistus. 

Melko laakeat oli maisemat

Lumivyöryvaara, sinne siis!

Päivän päätyttyä muut lähti kotia kohti, mutta me jatkettiin matkaa vielä pohjosemmas kohti meren rannalla sijaitsevaan Okoppen kylää. Matkaa venäjälle se reilu sata kilometriä. Siellä meidät otti vastaan Taiki perheineen enkä oo koskaan tuntenut oloani yhtä tervetulleeksi. Heillä oli iso talo, jonka alakerrassa oli isän valokuvaus -studio ja äidin juuri avaama kahvila. Pöytä oli käytännössä kokoajan täynnä ruokaa eikä nälkä kyllä päässyt yllättämään. Tarjolla oli paljon japanilaista perinneruokaa, enkä edes muista mitä kaikkea tuli syötyä. Ainakin nabea, sushia, miso -keittoa, hokkea ja muuta kalaa eri muodoissa, kanaa, kasviksia, sobaa, mustekalaa, mochia, kakkua ja paikallisia juustoja, jotka ei hävinnyt metriäkään eurooppalaisille kavereilleen. Oltiin siellä kaks yötä ja käytiin vallottaan enemmän ja vähemmän lähistöllä olevia vuoria. Illat menikin sitten siellä suljetun kahvilan puolella hengaillessa. Kateltiin isolta kankaalta lumilautaleffoja, syötiin, juotiin ja valvottiin yömyöhään.

Kahvila oli iltasin varsin tunnelmallinen.

Koko kahvila keittiöineen oli käytössämme.

Lumipyry aamulla on aina hyvä merkki. Säätiedotuksen perusteella katottiin mihin seuraavaksi suunnataan.

Meh..

Seuraavana päivänä käytiin Nayoron Piyashirissä, jossa reiteiltä poikkeamista ei katottukkaan kovin hyvällä. Onneksi tyhmä turisti saa aina anteeksi ;)

Pitkän rinnepäivän ja viiman jälkeen käytiin meren rannalla sijaitsevassa Onsenissa ja nyt se pääs eka kertaa kunnolla oikeuksiinsa. Jäisenä ja väsyneenä ku pulahtaa tulikuumaan lähteeseen ni eipä siitä paljon rentouttavampaa kokemusta voi hakea. Jos pitäs päättää päiväohjelma koko loppu elämälle ni se ehkä noudattais tämän viikonlopun kaavaa.

Ja taas syötiin..

Ja taas juhlittiin..

Unet jäi vähän vähemmälle, mutta ehtiihän sitä sitten... sitten joskus!

Mun peti oli tehty tommosen vaatimattoman rukousminitemppelin viereen. Vähemmästäki alkaa kummittelemaan.

Aamupalalla.

Ja taas mentiin..

Vikana päivänä käytiin Okoppen omalla pienemmällä nyppylällä testaileen eri lautoja ja harjotteleen hyppyjä.

Pienempi mäki sijaitsi keskellä maatiloja ja hissin vieressä oli lehmät rivissä kattelemassa menoa. Haju oli kans se suomesta tuttu.

Kiitos tästä.

Eli ihan mahtava reissu takana ja aina vaan jaksaa hämmentää tämä Japanilainen vieraanvaraisuus. Jatkuvasti joku pitää huolen, että on maha ja lasi täynnä ja että kaikki on muutenkin hyvin. Varsinkin äitimuori jaksoi olla kovin huolissaan mun koti-ikävästä ja sain juoda teetä nuuskamuikkus-kupista samalla ku katottiin telkkariohjelmaa suomesta :D Erehdyin sanomaan, että pidän pehmeässä lumessa laskemisesta ja Taiki antoi minulle todella laadukkaan puuterilumilautansa käyttöön loppuvuodeksi. Oikeesti.. En aina tiiä miten pitäs suhtautua, mutta kieltäytyminen ei täällä tuu kysymykseenkään, joten ei kait se auta ku ottaa ilo irti.

 

Yks parhaista reissuista takana so far ja lisää on tulossa. Kiitos tuhannesti ja varmasti käyn vielä moikkaamassa ihmisiä tuolla ennen ku kotiin lähtö koittaa.

.

.

.

Jotenki sitä pääsee ihan eri tavalla sisälle Japanilaiseen kulttuuriin ku hengailee pelkästään japanilaisten kanssa muutaman päivän. Kielimuuri ei oo enää este, vaan ehkä hidaste. Oikeestaan kukaan ei puhunut koko reissun aikana englantia, joten piti yrittää tulla japanilla toimeen. Yks kaveri tuli juuri Sendaista ja yhtenä iltana katottiin hänen kuvaamia videoita tsunamialueelta ja se oli ehkä hetki joka jäi eniten mieleen tältä reissulta. Kun näki minkälainen tilanne siellä oikeasti oli vielä pari päivää sitten ja oli samassa huoneessa ihmisten kanssa, joita tilanne oikeasti koskettaa. Tilanne on paljon pahempi mitä uutiset antaa ymmärtää, eikä jälleenrakennus oo oikeasti mikään parin päivän juttu. Maailma on jo ehkä unohtanu ja siirtynyt eteenpäin, mutta kaikki on vielä hyvin tuoreessa muistissa täällä. Ihmiset on saanut apua, mutta suuri avustuksista on mennyt paikallisen uhkapelikartellin pussiin ja niin edelleen.

Vaan jos sitä jotain ilosempaa loppukevennykseksi! Tuolla maaseudulla ajellessa kiinnitty huomi väkisinkin hotellehin. Hotelleihin, jotka sijaitsivat aina himan syrjässä ja oli valaistettu melko kummallisella tavalla. Kysyttyäni sain oppia, että iso osa Japanilaista kulttuuria on Rabuhoterut ei Love Hotellit. Meni hetki ennen ku tajusin niiden perimmäisen olemassaolon tarkoituksen. Japanissa nuoriso ei yleensä muuta poissa kotoaan vaan saattavat asustella vanhempian kanssa pitkästi yli kolmikymppisiksi. Seinät on tehty paperista, joten ihmiset tarvivat jonkin paikan jossa, noh.. rakastaa toisiaan. Tää on jotenki niin absurdi käsitys taas, että ympäri pitäjää on vartavasten rakennettu paikkoja, jonne ihmiset voi vetäytyä muutamaksi tunniksi tekemään tuhmuuksia. Neonvaloja ja virikemateriaalia. Respasta voi tilata kondomeja. Musta siinä on romantiikka aika kaukana :D Mutta ilmeisesti normaalia bisneshotellia halvempi eli siitä vaan matkavinkkiä japaninmatkaajille!