Kieli keskellä suuta

Vähän on ruvennut tuo kielipolitiikka mietityttään ja oon tullut siihen tulokseen, että hukassahan sitä ollaan.

Kyllähän meikä ton Lontoon murteen jokseenki handlaan, mutta:

Erinäisten blogien ja forumeiden perusteella japanilaiset ei vaan puhu englantia. Englannin opetuksen taso on siellä kuulemma melko huonolla tasolla ja ns. tavallisen tallaajan kielitaito rajottuu siihen muutamaan sanaan. Pääsääntöisesti Englanti on se saari tuolla jossain, mikä on ihan ymmärrettävää. Emmehän mekään opettele koulussa esim. kanjeja, sillä ne ovat käytössä toisella puolella maailmaa, eikä niille ole täällä käyttöä. Luultavasti kuitenkin siihen voi luottaa, että yliopistossa puhutaan edes jotain englannintapaista.

Entä sitten se japanin kieli?

Jo vaihtokriteereissä painotettiin japanin kieli- ja kulttuuriopintojen merkitystä, joita minulla on kertynyt pyöreät nolla opintopistettä. Syynä luokanopettajakoulutuksen käsittämättömän täydet lukujärjestykset, kontaktiopetus, läsnäolopakot ja kielikeskuksen yleinen jama (lue lama).

Sain kuitenkin kaikkien muiden aktivititettien ja harrastusten pariin sullottua Oulu opiston japanin kielen iltakurssin. Syntyjään Japanilaisen opettajan avulla uuden kielen opetteleminen, tai ainakin sen aloitus, oli huomattavasti helpompaa kuin itsenäisesti. Opin hiraganat, perus sanonnat, vähän kielioppia jne. mutta ennenkaikkea pääsin sisälle japanin kielen äärimmäisen kiehtovaan maailmaan.

Kaikkine kummallisuuksineen japanin kieli tarjoaa loputtaman suon, johon sukeltaa. Kielessä on esimerkiksi käytössä kolmet eri "aakkoset" eli hiraganat, katakanat ja kanjit, joita käytetään eri tilanteissa. Lisäksi puhekieli vaihtelee riippuen siitä kenelle puhutaan ja käytössä on eri kohteliaisuusasteita sekä murteita. Esimerkiksi animea ja mangaa kuuntelemalla/lukemalla on kieltä mahdoton oppia, sillä niissä jokainen roolihahmo saattaa puhua eri murretta omalla tyylillään.

Jokatapauksessa olen alkumetreillä. Osaan lukea ja kirjoittaa hiraganoja. Yritän epätoivoisesti opetella katakanoja (josta tämäkin blogikirjoitus sai alkunsa) ja kanjeihin en ole vielä uskaltanut kajotakkaan, sillä niitä löytyykin heti tuhansia.. Ymmärrän puhetta vähän ja osaan itse puhua vielä vähemmän.

Hokkaidosta tulikin ohje aiempien vaihtareiden kokemuksista; mitä enemmän kieltä osaa jo saapuessaan, sen helpompaa on asettuminen, eläminen ja käytännössä koko vaihto. Tuskin tässä aivan kusessa kuitenkaan ollaan, sillä päättäväisyyttä ja intoa löytyy, eikä pienet vastoinkäymisetkään pelota. Ja jos sitä jossain uimaan oppii niin viimeistään vedenvarassa, right..?

Eikä tässä mitään hätäpaniikkia. Tähänastisissa mielikuvissani tulevasta vuodesta Aki-poika on seikkaillut Japanissa ypöyksin. Eilen kuitenkin eräs elämäni rakkaus muistutti minua siitä, että onhan siellä muitakin. Muita vaihtareita, samassa tilanteessa. Tottakai! Eihän tässä yksin olla. Sen verran sosiaalinen tapaus taidan olla, ettei varmasti mitään ongelmia tarvitse yksin ratkoa, ellei sitten välttämättä halua. Eli ei muuta ku itätuulta päin ja nousevaa aurinkoa kohti!