Kotona ollaan.

Kotona ollaan. Kirjotan omasta kodista, oma kahvikuppi kädessä. Kuuntelen vuoden ajan pölyttyneitä älppäreitä, soitan kitaraa ja yritän päästä jyvälle mukana tuomistani lautapeleistä. Mutta palataampa vielä hetkeksi japaniin.

Palasin siis kotiin eilen, mutta suomeen jo muutaman päivän aiemmin. Sitä edeltävä viikko oli samalla kiireinen, surullinen ja jollain tapaa maaginen. Niinku viime postauksessa aavistelin, oli raw lifessa järjestetty mulle läksiäisbileet. Ilta oli ikimuistoinen. Ajattelemani muutaman kaverin sijaan paikalla oli lähes kaikki ja tupa oli täynnä. Ilta oli kaikkia muuta ku surullinen ja pidettiin ihan kunnolla hauskaa viimestä kertaa. Oon niin ilonen, että oon saanu olla osa noin mahtavaa yhteisöä. Ihmiset on aitoja ja välittää oikeasti toisistaan. Rakastan.

Seuraavana päivänä otettiin vielä osan kanssa muutama auto alle ja suunnattiin pohjoiseen. Viimenen viikonloppu meni Okoppen kylässä kesä-festivaalin merkeissä. Meitä oli jotain 5 autollista ja pidettiin kyläjuhlassa Kikitoki -nimistä telttaa. Myytiin ruokaa, juomaa ja käsitöitä. Soiteltiin djembeä, tanssittiin ja pidettiin hauskaa. Majotuttiin kaikki hyvän ystäväperheen luona ja pari päivää oli jotenki niin ihanata, ettei kotiinpaluuta halunnut miettiä ollenkaan. Vaan eihän niiltä kyyneleiltä voinut välttyä.

Alkuviikosta kävin vielä loppukokeiden lomassa hyvästelemässä lempipaikkojani ja ihmisiä kampuksella ja raw lifessa. Viimesenä iltana kesken pakkailun Suguru soitti ja halus näyttää mulle jotain. Ajettiin vilkkaita katuja pitkin laitakaupungille ja kiivettiin pari tuntia pienten patsaiden reunustamaa luontopolkua pitkin Maruyama -vuoren päälle. Sieltä avautu uskomaton näkymä koko Sapporoon. Istuttiin hiljaa, katottiin auringon laskua ja juotiin tölkkikahvia mun parhaan ystävän kanssa. Koko vuosi vaan vilisi mun silmien eessä. Tähän astisen elämäni yks hienoimmista hetkistä. Kiitos.

En ala tekeen mitään koontia kuluneesta vuodesta, enkä edes tiiä pystysinkö. Niin paljon on tapahtunut. Osa siitä löytyy tätä blogia lukemalla, mutta iso osa jää sanojen ja kuvien ulkopuolelle. Oon kokenut jotain erityistä ja oon siitä tavattoman kiitollinen. Vaihtovuosi on varmasti kaikilla erilainen paikasta ja persoonasta riippuen, mutta mulla loksahti jotenkin kaikki paikoilleen. En edes ajattele viime vuotta minään irrallisena vaihtovuotena vaan jotenkin luonnollisena osana mun elämää, eikä se enää koskaan tuu oleen entisensä. Kiitos siitä kuuluu varmasti aivan erityisille ihmisille, joita tapasin, joihin tutustuin ja joista tuli mun ystäviä. Tämän blogin tulevaisuus on vielä arvuutus itsellenikin, jatkuuko Japani tai matkailu -teemalla vai jatkuuko ollenkaan, mutta nyt ku kerta kiitteleen alettiin ni haluan myös kiittää teitä kaikkia, jotka on jaksanut näitä mun kuulumisia seurata. Kiitos.

At last they rode over the downs and took the East Road , and then Merry and Pippin rode on to Buckland; and already they were singing again as they went. But Sam turned to Bywater, and so came back up the Hill, as day was ending once more. And he went on, and there was yellow light, and fire within; and the evening meal was ready, and he was expected. And Rose drew him in, and set him in his chair, and put little Elanor upon his lap.

He drew a deep breath. "Well, I'm back," he said.

FUJIROCK

Huh huh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset! Fujirock siis takana ja varsin ikimuistonen viikko kaikinpuolin.

Otettiin ton elämäni iitan kans siis lautta aikasin torstaiaamuna Otarusta Niigataan ja jo junamatkalla tavattiin eräs kanssarokkaaja, Misa-san, jonka kans hengaillessa 20 tuntia kestävä matka meni oikeen reippaasti. Ehittiin siinä kylpeä, illastaa ja nukkuakin. Aamulla ku lautasta ulostauduttiin ni se sitten iski. Nimittäin tuo etelän lämpö. Jo aamukuudelta oli semmonen pöhinä päällä, että ties ettei tästä tuu hengissä selviämään mitenkään. Kyllä siitä 32-34 asteesta vielä jotenkin juomalla ja suojaamalla selviää, mutta se kosteus. Ilma on kesäsin tuolla Tokion seudulla niin kosteaa, että melkeen uimalla pitää edetä. Oli muutenkin historiallinen fujirock -viikonloppu, sillä aina tähän mennessä on tuolla vuorten keskellä satanut vähintään sen yhen kaks päivää.  Nyt tais tulla sen kaks pisaraa ja nekin viimesen esiintyjän jälkeen. Hikipisaroita virtasikin sitten koko viikonlopun ajan. Tällaselle valkonaamalle aivan liian kuuma ja mieluummin ois ehkä ottanut sen sateen. Vaan meidän minimaalinen teltta toimitti oikeen hyvin saunan virkaa eli sinänsä ihan kotosat fiilikset.

lähtö otarun harmaista satamista

misan kans koiteltiin kamppailla tuulta vastaan

shakotanin rantaviivaa (kamui misaki)

Ite festari oli ihan järettömän hieno. Keskellä hienointa vuoristoa ja metsää 40 minuutin ajomatkan päästä pienestä Yuzawa -kylästä. Yli 100.000 kävijää EIKÄ roskan roskaa! Eikä yhtään ylilyöntiä tai rähinää senpuoleen. Kyllä tuli niin suuri myötähäpeä eurooppalaisen festarikansan puolesta. Ne on näitä kulttuurieroja vissiin ku suomessa viiden hengen piknik-seurue saa enemmän sotkua aikaan ku sata tuhatta japanilaista. Alue oli jokatapauksessa ihan jäätävän iso ja lavojen välillä siirtymiseen sai varata ihan rutkasti aikaa. Mutta mikäs siinä kauniisti valaistuja luontopolkuja ja pitkospuita pitkin kävellessä. Toisaalta sitä populaa oli sen verran, ettei edes noin iso alue tahtonut riittää ainakaan pääesiintyjien aikana. Tosta vähän osviittaa:

Oli siellä metsän keskellä sitten pienempiäkin telttoja, jossa pysty ihan rennosti hengaileen sen kummempia väestöryntäyksiä. Ihmisiä oli joka lähtöön ja ehkä hauskin poikkeus länsimaisiin festareihin oli nimenomaan nuo festarikävijät. Siinä missä meilläpäin porukka tulee festareille näyttäytyyn mitä epäkäytännöllisimmissä rytkyissä, japanilaiset ottaa enemmän sen välineurheilun kannalta. Varmaan se 80% prosenttia kävijöistä oli varautunut vaihteleviin sääoloihin ja rientoihin ihan retkeilytamineilla; Vaelluskengät, reput sun muut ja varmaan alusvaatteetkin oli coretexiä. Lisäki kaikilla oli mukana oma tuoli. Eikä mikään pieni jakkara vaan semmonen hillitön taitettava nojatuoli, jollai sai varattua paikan jostai päälavan tuntumasta heti aamutuimaan. Sitte oli tietenki lisäksi se pienempi retkijakkara, jolla pysty reissaan pienemmillä lavoilla. Vähä meinas välillä naurattaa ku katteli niitä leirejä mitä niillä oli, mutta sitte toisaalta oli vähä ulkopuolinen olo tennarit jalassa ja 700yenin käytetyssä teltassa. Jokainen tavallaan ja pääasia, että kaikilla oli kivvaa!

teltta pystysä

tää oli siis perjantaiaamuna, sunnuntaina ei ollu jälellä yhtään tyhjää spottia

välillä piti vilvotella

valaistuja polkuja lavojen välissä

mikä sen piristävämpää kuumana päivänä ku keltanen lume

Bändit oli iha huikeita, enkä ees kehtaa alottaa ku sille hehkutukselle ei tulis loppua. Mutta näinpähän vihdoin Radioheadin, joka on ollu must see -listan kärjessä viimeset kymmenen vuotta ja Oasiksen veljekset omine bändeineen. Kerrassaan hienoa. 

Festareiden jälkeen herättiin aamuviiden tuntumaan ja päästiin suht näppärästi bussilla Yuzawaan ja sieltä Shinkansenilla Tokioon. Ei toki ensimmäisiä oltu vaan melkosta jonottamista oli niinku koko viikonloppu. Mutta ihan ymmärrettävää, ettei tommonen väkimäärä ihan hetkessä heittokuljetuksilla liiku vaikka ois miten monta bussia (ja niitä oli ainakin toista sataa). Mutta eniveis, päästiin tokioon ja luulin, ettei se ollu enää mahollista mutta siellä oli vielä kuumempi, vielä kosteampi ja vielä enemmän ihmisiä. Pari päivää meni sillai hitaasti vaellellessa ja sitä menoa ihmetellen. Ehkä hämmentävintä oli taa ku yks ilta istahettiin ihan random katu-izakayan pöytään Asakusan kaduilla ja ruuat ja juomat tilattua eräs herrasmies naapuripöydästä päätti maksaa meidän laskun. Ei auttanut kieltäytyä. Sitte lähtiessään jätti vielä juomarahaa kaiken varalta.. Ei helvetti mitä tommosessa tilanteessakaan voi tehä muuta ku suu auki kattoa. No siellä se ilta sitten vierähtikin ja tutustuttiin moniin ihmisiin ympäri maailmaa. Hauskaa miten kaikella tapaa eri ikäset ja eri puolelta maailmaa olevat ihmiset voi vaan sattua samaan perheravintolaan ja viettää ihan sikahauskan illan yhessä ja sitten vaan jatkaa kaikki omille teilleen. Tulipa hyvä fiilis tommosesta kohtaamisesta. Vähä semmonen Lost In Translation ilman sen suurempaa rakkaustarinaa. Seuraava päivä menikin sitten ympäriinsä kävellessä ja kaiken tekemisen ykkösvaatimus oli ilmastointi. Käytii leffassa ja syömässä ja semmottis. Eile Kiira lens takas suomeen ja meikäpoika tuli vielä viimesen viikon viettoon tänne Hokkaidoon. Ei oo ikinä ennen ollu tämmöstä oloa. Haikeus, kaipuu ja onni. 

Nyt suuntaan tästä raw lifeen ja kaikesta salamyhkäisyydestä päätellen siellä on jonkinlaita läksiäisjuhlaa tiedossa. Tuskin selviää ilman kyyneliä, vaan millonpa elämästä selviäis. Moikka, kohta nähää! :)

Viimesiä viedään

Moi.

Pahottelut, mutta eihän tässä kaiken hulinan keskellä ees muista, että tämmöstä blogiaki on joskus ollut tapana kirjottaa! Paljon, paljon on tapahtunut. Enimmäkseen kouluhommia ja viimestä kertaa ihmisten näkemistä. Kaikki raportit sain kunnialla tehtyä, mutta tämän ihmismäärän hyvästeleminen ei ookkaa se helpoin juttu. Viimeset pari viikkoa on ollut ihan älytöntä vilskettä ja valehtelematta joka päivä ja ilta on tullut käytyä jossain ja nähtyä joitain ihmisiä. Sitä mukaa kun vanhoille tutuille sanoo heipat ni tutustuu uusiin ja harmittaa ku ei oo tavannut heitä aiemmin. No mutta äärettömän hauskaa ja samalla kuitenkin melkosta haikeeta on ollut viimeaikoina.

Nii ja sitte suomesta tuli yks tyttö tänne kans. Kiira tuli viime perjantaina ja siitä se kiire vasta alkoikin. Heti tulopäivän jälkeen on kaikki päivät ollu täynnä ohjelmaa, vaikka en oo ite koittanut mitään järjestää. Viikonloppuna ehdittiin ainakin käydä onsenissa ja ainu -kylässä, moikkaan kavereita Tomakomaissa ja grillattu professorien ja koulukavereiden kanssa, istuttu iltaa opettajien kanssa, lounastettu ja hengailtu Sapporon olut -festivaaleilla kavereiden kanssa ja juhlittu jäähyväisiä suomenkielen opiskelijoiden kanssa. Huomenna startataan lautalla kohti Niigataa ja Fujirokkia. Molemmat ihan innossaan vaikka pitkän päivän jälkeen vähän väsyttääkin.

Nyt oon siis taas viikon tuolle Niigatassa ja Tokiossa, mutta ehkä sitä vielä ehtii jotain päivitellä siltäkin reissulta. Tasan kaks viikkoa Japania jäljellä, josta Sapporossa neljä päivää. Aika sanattomaksi vetää. Kuitenki kaikki nämä läksiäiset sun muut pitää varmaan huolen siitä, ettei sitä tajua lähtevänsä kotiin vasta ku hyvästi Suomen puolella. Huh huh.

terkut vaan

Uusia tuttuja

Diudiu.

Kaikennäköstä ois taas tapahtunu ja taas ois yks viikko takana. Sain perjantaina kutsun erään kaverin perheen luo viettämään viikonloppua ja tuli taas koettua sitä kuuluisaa vieraanvaraisuutta. Pari päivää meni oikeen rattosasti perheen ja lähipiirin kanssa oleskellessa. Perheen lapset oli opiskelijoita niinku minäki ja molemmat vanhemmat opettajia. Perheen isä oli vararehtorina varsin erilaisessa koulussa ja käytiin sielläkin vierailemassa. Koululla oli oma poni, kasvimaa ja katolla observatorio. Semmone iha kunnon iso liikutettaava kupoli ja jumalaton teleskooppi. Oli kyllä erilainen koulu mitä on tähän mennessä tullu vastaan. Lauantaina käytii kans vieraileen Sapporon historiallisessa kylässä. Käytännössä iso puisto ja ulkoilma -museo täynnä historiallisia rakennuksia. Pääs mukavasti sisälle vähän japanin historiaanki.

Tuli ihan älyttömän hyvä fiilis koko viikonlopusta. Oli vaa tosi mukava olla "osana perhettä" pari päivää, pelata pelejä, laittaa ruokaa ja touhuilla niitänäitä. Harmittaa ku ei oo enää aikaa vierailla toiseen otteeseen. Pitää kattoo jos sit sais jostain myöhemmin pari kuvaa haalittua.

Eilen käväsin vielä kaupungilla pyörimässä ja oli taas tosi erikoinen ilta vaihteeksi. Tapasin ihan sikana uusia tyyppejä ulkomaalaisista paikallisiin ja seurue vaihtu matkan aikana usiampaankin otteeseen. Jännä miten ihan tutemattomienki ihmisten kans voi keskustella kaikki maailma politiikat ja ongelmat läpi. Sain taas kutsuja niin moneen paikkaan, että kokoajan tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että aika loppuu kesken. Luvassa ois mm. grillibileet muusikon renttujen kans, pokeri-iltaa ja autoretki hakodateen jenkkiläisen jonglöörin kans.. Saapa nähä mihin se aika riittää. Kiira tulee ens viikolla ja sitä ennen pitäs saada loputkin kouluhommat pois alta, mutta ne ei vaan taho tekemällä loppua!

Nyt ois taas melkosen väsynyt ja raihnanen olo. Osasyynä saattaa olla myös eilisissä skeittisessioissa tehty lähempi tuttavuus ystäväni asfaltin kassa. Käsi paskana ja silmäkulma auki vaan maistuupahan elämältä! Huomenna on onneksi vielä meren päivä eli ylimääränen vapaapäivä. Kiitos Meri.

Tutkimus vapaa, mutta rajoitettu.

Se ois tätämyöten tasan kuukausi vaihtoa jäljellä. Ei pysty taas käsittään miten nopeesti se vuosi voikaan vierähtää. Tajusin vasta siinä vaiheessa ku aloin sovittamaan uusia tapaamisia ja häppeningejä kalenteriin, ja huomasin ettei siellä ole enää  juurikaan vapaita päiviä. Siitä synty pieni paniikki, että eihän se näin voi mennä, ja että vielä pitää nähä ties kuinka montaa ihmistä ja sen lumivyöryn jälkeen on kalenteri se näkönen, ettei sitä uskalla ihan perheen pienimmille näyttääkkään. Kiirettä pukkaa nimittäin. Päätin raivata tältä viikonlopulta kaiken pois ja tekasta ne kymmenet raportit, kurssityöt ja presentaatiot, jotka tässä kuitenki seuraavien viikkojen aikana odottaa. Ehtiipähän sitten nauttia loppuajasta edes vähän rennoimmin fiiliksin. Eli ei.

(seuraa tutkimukseen liittyvää jargonia eli ei tarvi välttis lukee)

Jos tässä jotain on vuoden aikana oppinut ni lautaileen.. no ei vaa sitä akateemista vastuuta. On ihan ikävä niitä paria ekaa vuotta ku lukujärjestykset oli tehty valmiiski ja kokoajan oli tiedossa miten pitää edetä; "tänään liikkaa, kässää ja kuvista.. no vöö en jaksa~". Samallain ne on aikataulut täälläkin valmiina, mutta se itsenäisen opiskelun määrä on tullut vähän yllätyksenä. Hustep-kurssit ja japaninkielen kurssit nyt vielä menee ku on ihan selkeesti tiedossa mitä pitää tehdä ja mihin mennessä, mutta tuo mun independent studies -prokkis tuolla kasvatustieteiden puolella on vaatinut aika paljon skarppailuja.

Tällä viikolla kävin esimerkiksi eräässä alakoulussa vierailemassa ja tarkotuksena oli haastatella opettajia. Kuulostaa helpolta, mutta täällä se kouluympäristö ei oo mikään semmonen rento olohuone, johon voi mennä kahvittelemaan opettajien kans ja seuraamaan oppitunteja, ei. Yks haastattelu vaati varmaan pari viikkoa pohjustusta. Ensin kävin pariin otteeseen seurailemassa vähän mitä siellä tehdään ja sillon kaikki oli ihan normaalia ja opettajilta pysty vaivihkaa kyseleen niitänäitä. Iteasiassa sain noista seurailuista paljon enemmän tietoa ku ite haastattelusta. Mutta heti ku haluaa tehä jotain vähän virallisempaa tai ns. paperille, pyörähtää japanin byrokratia-rattaat käyntiin. Ajan sopiminen oli oma luku sinänsä, kaikki opettajat ovat jostain syystä ihan älyttömän kiireisiä. Kaikki tekevät vähintään sitä 12 tunnin päivää ja säntäilevät ympäriinsä. Emmää oikeesti tiiä mitä ne tekee. Kysyin ihan epävirallisesti ohimennen, että jos haluaisin seurata yhden päivän opettajan mukana, millaien aikataulu se olisi. Vastaus oli aamuviidestä iltaseitsemään-yhdeksään. Virallisessa haastattelussa rehtorilta saamani vastaus oli 7 tuntia 45 minuuttia. Olin valmistellut 15 kysymystä, mikä ei ollu niinkää helppo homma sillä haastattelu oli japaniksi. Ensin mun piti hyväksyttää ne omalla ohjaavalla opettajallani ja sitten faxata vielä koululle hyvissä ajoin ennen haastattelua. Erilaisiin kulttuurieroihin ja ajattelutapoihin vedoten mulle jäi 3-5 kysymystä. Se siitä.

Elkääkä ymmärtäkö väärin, kaikki toimi päällisin puolin japanilaiseen tapaan erittäin hyvin, ei jouhevasti, mutta hyvin. Kaikki oli erittäin ystävällisiä ja avuliaita, mulle tarjottiin ruokaa, sain osallistua englanninkielen opetukseen, mut toivotettiin millon vaan tervetulleeksi ja niin edelleen. Millon vaan tervetullut paitsi että koulujen ovet ovat aina lukossa ja luokkahuoneet järestään suljettuja. Aina ku oppituntia menee seuraamaan ajanvarauksen kanssa, herää kysymys, onko tää nyt sitä luonnollista opetusta vai mua varten järjestettyä esitystä. Tämmönen sensuuri ja ohjailu tapahtuu vaan täällä niin luonnollisesti, että se jää varmasti monella huomaamatta. Opettajaopiskeliat ei puhu näistä asioista, mutta onneks mulla on monta opettaja-ystävää, jotka on, ei nyt kapinoimassa, mutta sanotaanko valmiita muutokseen. Hedän kanssa keskustellessa on silmät avautunut moneen kertaan ja ongelmista voi puhua ihan avoimesti. Toisaalta en oo saanu näistä itsenäisistä opinnoista irti sitä mitä ootin eli dataa, vaan paljo enemmän. Oon saanu ihan uusia näkökulmia ja tutkimuskohteita ja huomannut miten monitasonen tää opetusmaailma voi olla.

Iso osa opettajista on ollu silti ihan huippuja tyyppejä. Viime viikolla muhun otti yhteyttä eräs kasvatuspsykologian professori, joka oli tulossa Ouluun syksyllä. Hänellä oli viikko vapaata omilta luennoilta ja kyseli voisinko auttaa häntä koulu/päiväkoti/yliopisto-vierailuiden kanssa. Tultiin tosi hyvin juttuun ja tommosia avoimia ihmisiä on pelkästään ilo auttaa. Ei muuta ku sauna lämpiään! Mutta niin.. nyt hairahduin vähä aiheesta. Pointti oli se, että aikamoinen kasvun paikka on ollut tämä akateeminen puoli elämästä kaiken sen hauskanpidon lomassa. Eikä vähiten kielimuurin takia. En ois kyllä koskaan uskonut tänne tullessa, että loppuvuodesta istun haastattelemassa jotain koulun rehtoria (jotka ei oo täällä mitään pieniä herroja) ja vieläpä yksin japaniksi. Eipähän tarvi ihan pienistä ymmärrysvaikeuksista valittaa sitten kotosalla. Sitäpaitsi ens vuonna kuviksen sivuaine <3, ootan.

Dear Diary, Mood: Extrovert

Jojoup. Alkaapa oleen sosiaalisuuskiintiö tältä viikolta täynnä! Ilma on ollut mitä mainioin koko viikon ja joka päivä on ollu monenmoista ohjelmaa tiedossa, joiden seasta on pitänyt arpoa, että minnekkä sitä.

Tapasin viime viikolla erään suomalaisen viulistin ja keskiviikkona hänellä sattu olemaan keikka tossa Raw Lifessa ni kävin sitä katteleen. Tulipa taas vähän hetkinen -fiilis siinä ku kuunteli suomalaisia klassikoita viululla soitettuna afrikkalaistyylisessä baarissa japanissa. Ei niinkään perussettiä.

Torstaina oli sitten erään vihannestukun omistajan synttäritkemut ja bändejä oli moneen lähtöön ja tunnelma kerrassaan mahtava. On niin mukava ku on alkanu huomaan, ettei ihmiset pidä enää ollenkaan ulkomaalaisena vaan on ihan samallain osa porukkaa ku kuka tahansa muukin. Voi kuulostaa tyhmältä, mutta aina se alussa on vähän sillai ulkopuolinen olo ku on ainoana ulkomaalaisena liikenteessä, varsinki japanissa.

Perjantaina kävin syömässä ja vähä juomassaki erään ens syksynä Ouluun vaihtoon tulevan tyypin kans. Oon tuntenu jo aiemminkin, mutta eka kertaa tuli juteltua ja hengailtua vähän enemmän. Tullaan kyllä hyvin juttuun ja ens vuodesta tulee varmasti huippu! Sapporosta on yhteensä neljä poikaa tulossa. Saapahan japaniaki reenata siinä sivussa. Ens viikolla nään kans yhtä professoria joka on tulossa vierailevaksi luennoitsijaksi kand Ouluun ja lupasin perehdyttää vähän suomalaiseen kulttuuriin ja järjestellä kouluvierailuita sun muita. Ainii ja aivan randomina just ennen ku oltiin izakayaan menossa ni pariin tyyppiin joista toinen näytti kovin suomalaiselta. Ja niihä se oliki. Mutta hetken juttelun jälkeen selvis, että ihan kiimingistä ja samasta lukiosta peräti. Toinen kaveri oli ollu just Oulussa vuodenpäivät vaihdossa. Pieni maailma. Semmosta jees.

Lauantai oli kuitenki eniten omituinen. Sain kutsun illanviettoon japanilaisten opettajien kans ja paikalla oli melko korkeissa viroissa (hokkaidon opetusminsteriöstä sun muissa) olevia ihmisiä. Vähän meinas arveluttaa, että miten ne ottaa tämmösen kolmannen vuoden opiskelijan vastaan, mutta turhaan jännitin. En oo ehkä tähän mennessä koskaan tuntenut oloani niin tervetulleeksi. Mua reilusti vanhempia ihmisiä, mutta silti tultiin toimeen ja kakki tuntu enemmänki hyviltä ystäviltä ku iseiltä ja äideiltä. Oltiin erään mun luennolla olleen opettajan kotona ja koko illan oli niin lämmin ja vapaa tunnelma. Mun käsitys japanilaisista opettajista muuttu kertaheitolla. Ei ollut ollenkaan semmosta pönötystä mitä koulussa on nähnyt. Ja voi pojat, nyt on muuten luotu niitä kontakteja!

Tänään piti mennä leffaan isolla porukalla, mutta en löytäny sitä leffateatteria ni jäi menemättä. Enkä tuntenut porukkaa nii hyvi, että ois ollu puhelinnumeroita. No näitä sattuu. Kävin kuitenki moikkaamassa yhen skeittikaupan myyjää ja muutenvaa rullailin ympäri kyliä hymy naamalla. On ollu koko viikon semmonen elämä on parasta just nyt -fiilis. Joka aamu on heränny ilosena ja tehny vaa mieli halata koko maailmaa. Pöljänähän ne varmaa kattoo, mutta eipä kiinnosta. En tiiä onko se tämä kesä vai ihmiset, mutta jotenki sitä vaan onnipallona pyörii ympäriinsä eikä ees jaksa ressata mistään. Näin se pitäs aina mennä.

Maailma on kotini.