FUJIROCK

Huh huh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset! Fujirock siis takana ja varsin ikimuistonen viikko kaikinpuolin.

Otettiin ton elämäni iitan kans siis lautta aikasin torstaiaamuna Otarusta Niigataan ja jo junamatkalla tavattiin eräs kanssarokkaaja, Misa-san, jonka kans hengaillessa 20 tuntia kestävä matka meni oikeen reippaasti. Ehittiin siinä kylpeä, illastaa ja nukkuakin. Aamulla ku lautasta ulostauduttiin ni se sitten iski. Nimittäin tuo etelän lämpö. Jo aamukuudelta oli semmonen pöhinä päällä, että ties ettei tästä tuu hengissä selviämään mitenkään. Kyllä siitä 32-34 asteesta vielä jotenkin juomalla ja suojaamalla selviää, mutta se kosteus. Ilma on kesäsin tuolla Tokion seudulla niin kosteaa, että melkeen uimalla pitää edetä. Oli muutenkin historiallinen fujirock -viikonloppu, sillä aina tähän mennessä on tuolla vuorten keskellä satanut vähintään sen yhen kaks päivää.  Nyt tais tulla sen kaks pisaraa ja nekin viimesen esiintyjän jälkeen. Hikipisaroita virtasikin sitten koko viikonlopun ajan. Tällaselle valkonaamalle aivan liian kuuma ja mieluummin ois ehkä ottanut sen sateen. Vaan meidän minimaalinen teltta toimitti oikeen hyvin saunan virkaa eli sinänsä ihan kotosat fiilikset.

lähtö otarun harmaista satamista

misan kans koiteltiin kamppailla tuulta vastaan

shakotanin rantaviivaa (kamui misaki)

Ite festari oli ihan järettömän hieno. Keskellä hienointa vuoristoa ja metsää 40 minuutin ajomatkan päästä pienestä Yuzawa -kylästä. Yli 100.000 kävijää EIKÄ roskan roskaa! Eikä yhtään ylilyöntiä tai rähinää senpuoleen. Kyllä tuli niin suuri myötähäpeä eurooppalaisen festarikansan puolesta. Ne on näitä kulttuurieroja vissiin ku suomessa viiden hengen piknik-seurue saa enemmän sotkua aikaan ku sata tuhatta japanilaista. Alue oli jokatapauksessa ihan jäätävän iso ja lavojen välillä siirtymiseen sai varata ihan rutkasti aikaa. Mutta mikäs siinä kauniisti valaistuja luontopolkuja ja pitkospuita pitkin kävellessä. Toisaalta sitä populaa oli sen verran, ettei edes noin iso alue tahtonut riittää ainakaan pääesiintyjien aikana. Tosta vähän osviittaa:

Oli siellä metsän keskellä sitten pienempiäkin telttoja, jossa pysty ihan rennosti hengaileen sen kummempia väestöryntäyksiä. Ihmisiä oli joka lähtöön ja ehkä hauskin poikkeus länsimaisiin festareihin oli nimenomaan nuo festarikävijät. Siinä missä meilläpäin porukka tulee festareille näyttäytyyn mitä epäkäytännöllisimmissä rytkyissä, japanilaiset ottaa enemmän sen välineurheilun kannalta. Varmaan se 80% prosenttia kävijöistä oli varautunut vaihteleviin sääoloihin ja rientoihin ihan retkeilytamineilla; Vaelluskengät, reput sun muut ja varmaan alusvaatteetkin oli coretexiä. Lisäki kaikilla oli mukana oma tuoli. Eikä mikään pieni jakkara vaan semmonen hillitön taitettava nojatuoli, jollai sai varattua paikan jostai päälavan tuntumasta heti aamutuimaan. Sitte oli tietenki lisäksi se pienempi retkijakkara, jolla pysty reissaan pienemmillä lavoilla. Vähä meinas välillä naurattaa ku katteli niitä leirejä mitä niillä oli, mutta sitte toisaalta oli vähä ulkopuolinen olo tennarit jalassa ja 700yenin käytetyssä teltassa. Jokainen tavallaan ja pääasia, että kaikilla oli kivvaa!

teltta pystysä

tää oli siis perjantaiaamuna, sunnuntaina ei ollu jälellä yhtään tyhjää spottia

välillä piti vilvotella

valaistuja polkuja lavojen välissä

mikä sen piristävämpää kuumana päivänä ku keltanen lume

Bändit oli iha huikeita, enkä ees kehtaa alottaa ku sille hehkutukselle ei tulis loppua. Mutta näinpähän vihdoin Radioheadin, joka on ollu must see -listan kärjessä viimeset kymmenen vuotta ja Oasiksen veljekset omine bändeineen. Kerrassaan hienoa. 

Festareiden jälkeen herättiin aamuviiden tuntumaan ja päästiin suht näppärästi bussilla Yuzawaan ja sieltä Shinkansenilla Tokioon. Ei toki ensimmäisiä oltu vaan melkosta jonottamista oli niinku koko viikonloppu. Mutta ihan ymmärrettävää, ettei tommonen väkimäärä ihan hetkessä heittokuljetuksilla liiku vaikka ois miten monta bussia (ja niitä oli ainakin toista sataa). Mutta eniveis, päästiin tokioon ja luulin, ettei se ollu enää mahollista mutta siellä oli vielä kuumempi, vielä kosteampi ja vielä enemmän ihmisiä. Pari päivää meni sillai hitaasti vaellellessa ja sitä menoa ihmetellen. Ehkä hämmentävintä oli taa ku yks ilta istahettiin ihan random katu-izakayan pöytään Asakusan kaduilla ja ruuat ja juomat tilattua eräs herrasmies naapuripöydästä päätti maksaa meidän laskun. Ei auttanut kieltäytyä. Sitte lähtiessään jätti vielä juomarahaa kaiken varalta.. Ei helvetti mitä tommosessa tilanteessakaan voi tehä muuta ku suu auki kattoa. No siellä se ilta sitten vierähtikin ja tutustuttiin moniin ihmisiin ympäri maailmaa. Hauskaa miten kaikella tapaa eri ikäset ja eri puolelta maailmaa olevat ihmiset voi vaan sattua samaan perheravintolaan ja viettää ihan sikahauskan illan yhessä ja sitten vaan jatkaa kaikki omille teilleen. Tulipa hyvä fiilis tommosesta kohtaamisesta. Vähä semmonen Lost In Translation ilman sen suurempaa rakkaustarinaa. Seuraava päivä menikin sitten ympäriinsä kävellessä ja kaiken tekemisen ykkösvaatimus oli ilmastointi. Käytii leffassa ja syömässä ja semmottis. Eile Kiira lens takas suomeen ja meikäpoika tuli vielä viimesen viikon viettoon tänne Hokkaidoon. Ei oo ikinä ennen ollu tämmöstä oloa. Haikeus, kaipuu ja onni. 

Nyt suuntaan tästä raw lifeen ja kaikesta salamyhkäisyydestä päätellen siellä on jonkinlaita läksiäisjuhlaa tiedossa. Tuskin selviää ilman kyyneliä, vaan millonpa elämästä selviäis. Moikka, kohta nähää! :)