Välillä on näitä aamuja ku on juonut kaks kuppia liikaa espressoa ja on niin täpinöissään lähdössä reissuun, ettei malttais neljän seinän sisällä istua laisinkaan. Ei tässä mitään pakata tarvi. Kännykkä, lompakko ja puhtaat bokserit - check - ja sit kemintien varteen peukku pystyssä kohtaloaan odottelemaan.

Totuus on kuitenkin toinen. Tää järjestettävien asioiden määrä on ihan kohtuuton. Kaikki nämä matkavakuutus-viisumi-puhelinliittymä-netti-asiat. Emmää mihinkää muukalaislegioonaan ole lädössä (ainaakaan vielä tänä syksynä, ~hoho). Vaikka vuosi lyhyt aika onki, on se just niin pitkä, että kaikki pitää jättää taakse ja hoitaa kuntoon tai irtisanoa.

Oon myös jo alustavasti alkanut miettimään, mitä mun oikeasti tarvii ottaa mukaan. Päätin, että mahdollisimman vähän. Oon alitajusesti alkanut ostamaan vähän siistimpiä vaatteita ja hyvästelemään kaikkia rakkaita tavaroita. En osaa selittää, mutta kun tietää lähtevänsä ja ikävöivänsä niin yrittää ottaa jotenkin kaiken irti kaikesta. Kuuntelenkohan tätä levyä enää ennen lähtöä? Ehdinköhän käydä vielä siellä ja täällä ja varsinkin tuolla? Jos tämä on viimeinen eeppinen lautapeli-ilta vuoteen, en todellakaan halua hävitä. And so on..

Eniten oon kuitenkin jo ruvennut kaipaamaan ihmisiä. Koulusta, kotoa, puistoista, keikoilta ja jopa töistä. Just teitä. Onhan tässä vielä aikaa, mutta kaikki on aina niin kiireisiä ja muuta paskaa. Ite varmasti kiireisimmästä päästä ja siksi ajattelinki järjestää jonkin sortin läksiäiset (lue: crazy-ass-mega-partyt), ennen lähtöä, jotta ehtis nähä mahollisimman monia. Kuttus niinku kaikki ja jos joku ei tuu paikalle ni mökötän koko loppu elämän. Pitäis varmaan vuokrata joku paikka ja oon ruvennut jo kattelemaanki. Arkkitehtien kiltatalo johtaa tällähetkellä. Jos jollain tulee jotain mieleen ni kertokaa ihmeessä! Äiti, ei, talkkunatupa ei tule kysymykseenkään.

Niinku sanoin, syksystä tulee kiireinen. Vielä pari viikkoa töitä, pohjoismaiden roadtrip, kertausharjotukset ja kuukauden verran koulua. Erehdyin tekemään lukujärjestyksen. Kolmannen vuoden tutkimuskurssit ja kaksi sivuainetta menevät kaikki päällekkäin. Teen mitä ehdin ja mitä en ehdi jätän tekemättä, ha. Lähtö jokatapauksessa häämöttää ja vaikuttaa vahvasti kaikkiin tekemisiini.

Entä ne radioaktiiviset tsunamit?

Ihmiset kyselee paljon. Miks lähet vaihtoon? Eikö se oo kallista? Miten päräät? Entä tyttöystävä? Kämppä? Viivästyykö opinnot? Entä ne radioaktiiviset tsunamit? Mitä jos? Miks just? Eikö lähemmäs pääsis?

No vittu pääsis.

Voisin perustella mun vaihtoon lähtemistä vaikka millä, mutta ei mun tarvi. Kaikista helpointa on heittää ilmoille vastakysymys; Miksi en?

Kuten hyvä ystäväni tapasi kysyä: Miksi ihmiset ylipäänsä tekevät yhtään mitään? Ihmiset tavoittelevat elämältä tiettyjä asioita. Lainaton koti, lapset, huippu duuni, no ees joku duuni, auto tai kaks. Raha, materia ja menestys. En ole muita parempi. En väitä ettenkö itsekkin haluaisi kaikkea sitä. Joskus.

Fakta on se, että kaikki me kuolemme pian.  Montako muuttokuormaa saamme viedä täältä mennessämme? Käykö visa tuonpuoleisessa? Kunnioittaako kuolleita muut kuin elävät ja onko sillä enää mitään väliä?

Elän nyt, miksi nauttisin siitä vasta huomenna? Yksi sairastuu, toinen jää bussin alle ja kolmas vanhenee pois. Onko pahempaa syntiä kuin olla kunnioittamatta sitä mitä meillä on tänään, mutta mitä ei ehkä ole huomenna? Sitä ei päätä toiset ihmiset, minkään monopolin toimitusjohtajat tai mitkään jeesukset. Sen päätät sinä itse.

Haluan siis lähteä vaihtoon ja se pelkästän riittää syyksi. Lähtisin mieluummin ilman mitään velvotteita, mutta vaihto nyt vain on paras keino rahoittaa seikkailu. Käytän sanaa seikkailu, sillä 'loma' kuulostaa aina jotenkin negatiiviselta. Miksi ihmisen pitäisi ottaa lomaa omasta elämästään? Pyrin järjestämään elämäni siten, ettei lomalle ole tarvetta. Nautin jopa työstä, jota teen rahoittaakseni koko reissun. Mikä sen hienompaa kuin rahoittaa seikkailu pienemmällä seikkailulla? Koska sitä elämä on, seikkailua. Positiivisten asioiden löytämistä kaikkialta. Etenkin sieltä, mistä niitä ei olettaisi löytyvän. Olipa kyse sitten armeijasta, koulusta tai koko elämästä, haluan kaiken lipuvan ohitseni liian nopeasti. Silloin tiedän nauttineeni.

Haluan avartaa maailmankatsomustani. Haluan kokemuspohjaa, jonka perusteella voin katsoa maailmaa laajemmin. Haluan oppia. Haluan kaivata ja ymmärtää. Haluan jännittää. Haluan nähdä pallon toisellekkin puolen. Haluan elää.

Pahoittelen rönsyilevää, päämäärätöntä ja osin tekopyhää teksiä, mutta pakko yrittää jotenkin avata ajatuksia. Erityisesti nyt kesällä töissä ollessani olen joutunut perustelemaan tulevaa vaihtoa milloin kellekkin. Oon tällä hetkellä Inarissa ja vaikka täällä on paljon turisteja, on paikalliset nimenomaan paikallisia. Joillakin on vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi pois täältä?

Sanon: En minä pois oo lähössäkään, samaa palloa tallataan.

Dress code crisis!

-Minkä värinen solmio saisi olla?
-Öö, musta..?
-Hautajaisiin, siis?
-Eiku..

Vaatekriisi, vol I.

Kuten jo taisin mainita, Hokkaidosta tuli iso nippu informaatiota, jossa myös mainittiin erityisesti ensimmäisten viikkojen aikana olevat lukuisat vastaanotto-sun-muut-seremoniat. Pukeutumisen näihin tilaisuuksiin odotetaan olevan hyvin konservatiivinen. Tässä kohtaa ystäväni saattavat jopa nauraa, sillä en taida olla pukeutumiseltani tai käyttäytymiseltäni aina sieltä konservatiivisimmasta päästä. Harvassa on ne kerrat kun olen puvun päälleni joutunut laittamaan; lukioperseilyt ja hautajaiset. Kunnioitan Japanilaista kulttuuria suuresti ja tiedän, että he itse kunnioittavat sitä vielä enemmän. Vieraaseen kulttuuriin ei passaa marssia takki auki (kuten suomalaisilla saattaa usein olla tapana.) Jouduin siis taipumaan ja lähdin etsimään sisäistä pukumiestäni..

Päätin valita semi-konservatiivisen linjan. Kenkiä en lähde täältä asti ostamaan/raahaamaan vaan täysmustat converset saavat kelvata. Menevät pieneen tilaan eivätkä hypi silmille. Menin kuitenkin ostamaan suoria housuja, kauluspaitaa ja semmoista kaulaan ripustettavaa kolmiota. Puvun housut ja paita löytyivät vaivattomasti (kallista paskaa, if I may add), mutta myyjän kysyessä kravatin väriä jäädyin täysin. Kraka jäi hyllyyn odottamaan taustaselvitystä.

Aluksi olin miettinyt valkoista, onhan se Suomessa juhlan ja puhtauden väri. Selvisi kuitenkin pian, että Japanissa sitä käyttävät pääasiallisesti tuomari ja muuan yakuza. Vaikka provosoiva luonne olenkin, päätin jättää valkoisen ulos laskuista. Ystäväni kertoi, että valkoisen ja sinisen yhdistäminen symboloi kuolemaa. Eräs bisneshanke oli kuulemma kaatunut siihen, kun suomalaiset olivat antaneet lahjaksi hienon puukon, joka oli kääritty siniseen ja valkoiseen lahjapaperiin. Selkeämpää tappouhkausta on vaikea välittää. Kriisi paisui entisestään. Näyttääkö punainen valkoisella pohjalla liikaa Japanin lipulta? Voiko kevään pinkkiä pitää syksyllä? Mitkä värit ovat kiellettyjä? Onko harmaa liian tylsä? Enhän nyt vain loukkaa ketään? Punainen näyttää minulle punaiselta, mutta Japanissa ihmiset tunnistavat eri merkitykset jopa kymmenen eri punaisen välillä. (Lisää infoa väreistä Japanissa: http://www.coloria.net/kul​ttuurit/japani.htm )

Puuh.. Tästä ei pitänyt tulla muotiblogia ja teen varmasti pienestä asiasta aivan liian suuren ongelman. Mutta jos pienellä taustatyöllä voi välttää vaivaannuttavat tilanteet, kannattaa se vaiva nähdä. Luin vasta Japanin ruokakulttuurista ja sieltä paljastui aivan oma etikettimaailmansa. Olin aiemmin siinä käsityksessä, että ruokaa olisi kohteliasta aina jättää vähän kupin pohjalle. Päinvastoin riisiä pidetään jumalten lahjana ja se on tapana syödä viimeistä jyvää myöten. Huulet eivät saa koskettaa riisiastiaa ja niistämistä ruokapöydssä pidetään todella epäkohteliaana. Puikoilla ei saa osoitella, eikä niillä pidä seivästää ruokaa. Jos siirrät ruokaa toisen lautaselle, käytä puikon paksuja päitä ja niin edelleen.. Näitä on loputtomasti ja Japanissa on tarkat etiketit minkä tahansa asian ympärille. Olipa kyse sitten keskustelusta, ruokailusta tai pukeutumisesta, toivottavasti tyhmä turisti saa anteeksi.

Dozo yoroshiku!

Tunsin tarpeelliseksi aloittaa tämän.

Vaikka lähtö on vasta  parin kuukauden päästä, on elämä (ja siihen liittyvät suunnitelmat) pyörineet viimeisen vuoden enemmän ja vähemmän yhden asian ympärillä: Olen lähdössä vuodeksi Japaniin.

Kirjotan tätä blogia (Ah, niin trendikästä..) ensisijaisesti itselleni, koska kaikki tämä sisäinen kiehunta asian tiimoilta vaatii jonkun tavan purkaa tuntoja ja ajatuksia. Eli siis luvassa paljon vuodatusta, hämmennystä, kulttuurishokkeja ja ajatuksia elämästä. Mutta eiköhän se maailmankatsomus räjähdä myös puhtaasta ilosta, onnellisuudesta, jännityksestä, seikkailuista ja omasta tyhmyydestä. Kaikki jää nähtäväksi, mutta maitojunaa on turha odottaa.

Kirjoitan tätä myös perheelleni, tyttöystävälleni, kavereilleni, tuttavilleni ja kaikille joita nyt sattuuu kiinnostamaan. Kaikille teille, jotka joudun taakseni jättämään. En pyydä anteeksi vaan kiitän kannustuksesta ja siitä ettei minun tarvitse lähteä huonolla omallatunnolla. Kiitos Kiira. Kiitos Äiti. <3

Lisäksi kirjoitan tätä myös teille, jotka haaveilette vaihtoon lähtemisestä. Pyrin kirjoittamaan hakuprosessista ja käytännön asioista, sillä vaihtoon (erityisesti Japaniin) lähteminen ei ole mikään yksinkertaisin prosessi. Toivottavasti tästä on hyötyä myös teille.

En kerro nyt sen enempää itsestäni, sillä kaikki (te kaksi) jotka tätä luette varmasti jo tunnette minut ja te jotka ette, opitte kyllä tuntemaan tämän blogin edetessä. Mut sen verran, että toisin kun Aki-chan nimestä voisi päätellä, olen 24-vuotias poika ja lähden vaihtoon Oulun Yliopiston kautta, jossa opiskelen Taide- ja taitopainotteiseksi luokanopettajaksi kolmatta vuotta.

Hakuprosessista:

Joka todella oli pitkä ja tuskallinen. Jos ette oikeasti halua vaihtoon, älkää hakeko. Itse päätin haluavani Japaniin jo lukiossa, jonka jälkeen olen vain etsinyt mahdollisuutta (lue rahoitusta) siihen.  Päästyäni yliopistoon aloin etsiä mahdollisuuksia vaihtoon lähtemiselle, joita kasvatustieteilijöille oli valitettavan vähän. Ainoat vaihtoehdot olivat Tohokun ja Hokkaidon yliopistot, jotka nekin olivat avoimia kaikille ja ainoastaan Hokkaidoon oli mahdollista hakea toisen vuosikurssin opiskelijana. Lisäksi hakukriteereissä vaadittiin Japanin kielen ja kulttuurin opintoja, joita minun oli ollu mahdoton käydä jo valmiiksi ylibuukatun lukujärjestykseni takia. Hain silti molempiin.

Haku vaihtovuodelle 2011-2012 käynnistyi joulukuussa 2010 ja se tapahtui sähköisesti ja paperilla. Japaniin on joka vuosi suunnatonta ylitarjontaa hakijoiden osalta ja todella suuri osa joutuu pettymään. Sähköisten hakemusten perusteella Oulun yliopisto valitsi osan porukasta haastatteluun, joka käytiin ryhmässä niin suomeksi kun englanniksikin. Meidän ryhmässä olin ainoa poika, joka ei opiskellut tietojenkäsittelyä, joten pidin mahdollisuuksiani joko erittäin huonoina tai todella hyvinä. Ainakin erotuin.. en välttämättä edukseni, mutta joukosta jokatapauksessa.

Haku -aikataulu oli todella kiireinen ja pian haastattelujen jälkeen jatkoon valitut täyttivät paperisen kaavakenipun, joka lähetettiin Hokkaidoon. Hakemuksen liitteenä piti olla lääkärintodistus, röntgenkuvat, verikokeet, opintosuoritusote, hyväksytty opintiosuunnitelma vuodeksi, motivaatiokirje, suosituskirje, passikuvat ja kielitodistus englanninkielen osaamisesta. Opetusharjoittelun aikana näiden kokoon haaliminen oli, sanotaanko, haastavaa.

Parin kuukauden piinaavan odotuksen, muuan maanjäristyksen, tsunamin ja yhden ydinonnettomuuden jälkeen Tohokun yliopisto oli suljettu, mutta vastaukset Hokkaidosta tulivat ja kuulin päässeeni vaihtoon. Minun lisäkseni Oulusta lähtee kaksi tyttöä. Minua oli myös Japanin päästä ehdotettu erään Jasso -stipendin saajaksi, joka olisi 80.000 jeniä (~700€) kuussa ja kattaisi elämisen aika tehokkaasti.

Sen jälkeen se stressi vasta alkoi ja huoli reissun rahoittamisesta. Japani on kallis maa ja lisäksi maksan vuoden ajan vuokraa myös Ouluun, joten kalliiksi tulee. Lähdin etelään miesten töihin päivärahojen ja ylitöiden toivossa, säästöjen ja korotetun opintotuen/lainan avulla olisinkin juuri pärjännyt. Pari viikkoa sitten tuli onneksi tieto Jassosta, joka oli minulle myönnetty. Tuskin olisin edes lottovoitosta yhtä onnellinen. Helpotti.

Rahan menoon täytyy valmistautua jo ennen matkalle lähtöä. Lennot, matkavakuutukset, rokotukset (hepatiitti, japanin aivokuume) ja viisumi tulee ainakin hankkia. Lisäksi sain tiedon, ettei Japanista löydy minulle sopivia kenkiä tai vaatteita yleensäkkään ja joudun raahaamaan suurimman osan täältä Suomesta. En listaa tähän asioita sen tarkemmin, mutta jos olet lädössä Japaniin, voit ilman muuta kysellä minulta lisää budjetista ja valmisteluista.

Lähden ensisijaisesti seikkailemaan, mutta myös opiskelemaan. Kieltä ja kulttuuria, historiaa, traditioita, kendoa, savitöitä, teetä, ruokaa ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Aion myös kerätä aineistoa kandiani varten, jossa tarkoitukseni on vertailla lukemaanoppimista japanin ja suomen välillä. Molemmissa maissa opitaan lukemaan samaan tahtiin ja tilastollisesti hyvin. Kielet kuulostavat samalta, mutta meidän länsimaiset aakkoset ja japanin hiraganat/katakanat/kanjit poikkeavat toisistaan suuresti. Miten merkkien visuaalisuus vaikuttaa oppimiseen jne.. Ei siitä sen enempää!

Tässäpä oli aloituksena vähän syitä ja taustaa tulevalle vaihtovuodelle ja tälle blogille. Varmaan lähiaikoina postailen siitä, miltä oikeasti tuntuu lähteä ja jättää kaikki taakse. Monelle tämä ei varmasti olisi edes iso askel, mutta monella voisi jäädä lähtemättäkin. Ehkä putoan jonnekkin väliin. Vielä ei edes jännitä..

Every time I travel far I think about you by my side~