Kotona ollaan.

Kotona ollaan. Kirjotan omasta kodista, oma kahvikuppi kädessä. Kuuntelen vuoden ajan pölyttyneitä älppäreitä, soitan kitaraa ja yritän päästä jyvälle mukana tuomistani lautapeleistä. Mutta palataampa vielä hetkeksi japaniin.

Palasin siis kotiin eilen, mutta suomeen jo muutaman päivän aiemmin. Sitä edeltävä viikko oli samalla kiireinen, surullinen ja jollain tapaa maaginen. Niinku viime postauksessa aavistelin, oli raw lifessa järjestetty mulle läksiäisbileet. Ilta oli ikimuistoinen. Ajattelemani muutaman kaverin sijaan paikalla oli lähes kaikki ja tupa oli täynnä. Ilta oli kaikkia muuta ku surullinen ja pidettiin ihan kunnolla hauskaa viimestä kertaa. Oon niin ilonen, että oon saanu olla osa noin mahtavaa yhteisöä. Ihmiset on aitoja ja välittää oikeasti toisistaan. Rakastan.

Seuraavana päivänä otettiin vielä osan kanssa muutama auto alle ja suunnattiin pohjoiseen. Viimenen viikonloppu meni Okoppen kylässä kesä-festivaalin merkeissä. Meitä oli jotain 5 autollista ja pidettiin kyläjuhlassa Kikitoki -nimistä telttaa. Myytiin ruokaa, juomaa ja käsitöitä. Soiteltiin djembeä, tanssittiin ja pidettiin hauskaa. Majotuttiin kaikki hyvän ystäväperheen luona ja pari päivää oli jotenki niin ihanata, ettei kotiinpaluuta halunnut miettiä ollenkaan. Vaan eihän niiltä kyyneleiltä voinut välttyä.

Alkuviikosta kävin vielä loppukokeiden lomassa hyvästelemässä lempipaikkojani ja ihmisiä kampuksella ja raw lifessa. Viimesenä iltana kesken pakkailun Suguru soitti ja halus näyttää mulle jotain. Ajettiin vilkkaita katuja pitkin laitakaupungille ja kiivettiin pari tuntia pienten patsaiden reunustamaa luontopolkua pitkin Maruyama -vuoren päälle. Sieltä avautu uskomaton näkymä koko Sapporoon. Istuttiin hiljaa, katottiin auringon laskua ja juotiin tölkkikahvia mun parhaan ystävän kanssa. Koko vuosi vaan vilisi mun silmien eessä. Tähän astisen elämäni yks hienoimmista hetkistä. Kiitos.

En ala tekeen mitään koontia kuluneesta vuodesta, enkä edes tiiä pystysinkö. Niin paljon on tapahtunut. Osa siitä löytyy tätä blogia lukemalla, mutta iso osa jää sanojen ja kuvien ulkopuolelle. Oon kokenut jotain erityistä ja oon siitä tavattoman kiitollinen. Vaihtovuosi on varmasti kaikilla erilainen paikasta ja persoonasta riippuen, mutta mulla loksahti jotenkin kaikki paikoilleen. En edes ajattele viime vuotta minään irrallisena vaihtovuotena vaan jotenkin luonnollisena osana mun elämää, eikä se enää koskaan tuu oleen entisensä. Kiitos siitä kuuluu varmasti aivan erityisille ihmisille, joita tapasin, joihin tutustuin ja joista tuli mun ystäviä. Tämän blogin tulevaisuus on vielä arvuutus itsellenikin, jatkuuko Japani tai matkailu -teemalla vai jatkuuko ollenkaan, mutta nyt ku kerta kiitteleen alettiin ni haluan myös kiittää teitä kaikkia, jotka on jaksanut näitä mun kuulumisia seurata. Kiitos.

At last they rode over the downs and took the East Road , and then Merry and Pippin rode on to Buckland; and already they were singing again as they went. But Sam turned to Bywater, and so came back up the Hill, as day was ending once more. And he went on, and there was yellow light, and fire within; and the evening meal was ready, and he was expected. And Rose drew him in, and set him in his chair, and put little Elanor upon his lap.

He drew a deep breath. "Well, I'm back," he said.

FUJIROCK

Huh huh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset! Fujirock siis takana ja varsin ikimuistonen viikko kaikinpuolin.

Otettiin ton elämäni iitan kans siis lautta aikasin torstaiaamuna Otarusta Niigataan ja jo junamatkalla tavattiin eräs kanssarokkaaja, Misa-san, jonka kans hengaillessa 20 tuntia kestävä matka meni oikeen reippaasti. Ehittiin siinä kylpeä, illastaa ja nukkuakin. Aamulla ku lautasta ulostauduttiin ni se sitten iski. Nimittäin tuo etelän lämpö. Jo aamukuudelta oli semmonen pöhinä päällä, että ties ettei tästä tuu hengissä selviämään mitenkään. Kyllä siitä 32-34 asteesta vielä jotenkin juomalla ja suojaamalla selviää, mutta se kosteus. Ilma on kesäsin tuolla Tokion seudulla niin kosteaa, että melkeen uimalla pitää edetä. Oli muutenkin historiallinen fujirock -viikonloppu, sillä aina tähän mennessä on tuolla vuorten keskellä satanut vähintään sen yhen kaks päivää.  Nyt tais tulla sen kaks pisaraa ja nekin viimesen esiintyjän jälkeen. Hikipisaroita virtasikin sitten koko viikonlopun ajan. Tällaselle valkonaamalle aivan liian kuuma ja mieluummin ois ehkä ottanut sen sateen. Vaan meidän minimaalinen teltta toimitti oikeen hyvin saunan virkaa eli sinänsä ihan kotosat fiilikset.

lähtö otarun harmaista satamista

misan kans koiteltiin kamppailla tuulta vastaan

shakotanin rantaviivaa (kamui misaki)

Ite festari oli ihan järettömän hieno. Keskellä hienointa vuoristoa ja metsää 40 minuutin ajomatkan päästä pienestä Yuzawa -kylästä. Yli 100.000 kävijää EIKÄ roskan roskaa! Eikä yhtään ylilyöntiä tai rähinää senpuoleen. Kyllä tuli niin suuri myötähäpeä eurooppalaisen festarikansan puolesta. Ne on näitä kulttuurieroja vissiin ku suomessa viiden hengen piknik-seurue saa enemmän sotkua aikaan ku sata tuhatta japanilaista. Alue oli jokatapauksessa ihan jäätävän iso ja lavojen välillä siirtymiseen sai varata ihan rutkasti aikaa. Mutta mikäs siinä kauniisti valaistuja luontopolkuja ja pitkospuita pitkin kävellessä. Toisaalta sitä populaa oli sen verran, ettei edes noin iso alue tahtonut riittää ainakaan pääesiintyjien aikana. Tosta vähän osviittaa:

Oli siellä metsän keskellä sitten pienempiäkin telttoja, jossa pysty ihan rennosti hengaileen sen kummempia väestöryntäyksiä. Ihmisiä oli joka lähtöön ja ehkä hauskin poikkeus länsimaisiin festareihin oli nimenomaan nuo festarikävijät. Siinä missä meilläpäin porukka tulee festareille näyttäytyyn mitä epäkäytännöllisimmissä rytkyissä, japanilaiset ottaa enemmän sen välineurheilun kannalta. Varmaan se 80% prosenttia kävijöistä oli varautunut vaihteleviin sääoloihin ja rientoihin ihan retkeilytamineilla; Vaelluskengät, reput sun muut ja varmaan alusvaatteetkin oli coretexiä. Lisäki kaikilla oli mukana oma tuoli. Eikä mikään pieni jakkara vaan semmonen hillitön taitettava nojatuoli, jollai sai varattua paikan jostai päälavan tuntumasta heti aamutuimaan. Sitte oli tietenki lisäksi se pienempi retkijakkara, jolla pysty reissaan pienemmillä lavoilla. Vähä meinas välillä naurattaa ku katteli niitä leirejä mitä niillä oli, mutta sitte toisaalta oli vähä ulkopuolinen olo tennarit jalassa ja 700yenin käytetyssä teltassa. Jokainen tavallaan ja pääasia, että kaikilla oli kivvaa!

teltta pystysä

tää oli siis perjantaiaamuna, sunnuntaina ei ollu jälellä yhtään tyhjää spottia

välillä piti vilvotella

valaistuja polkuja lavojen välissä

mikä sen piristävämpää kuumana päivänä ku keltanen lume

Bändit oli iha huikeita, enkä ees kehtaa alottaa ku sille hehkutukselle ei tulis loppua. Mutta näinpähän vihdoin Radioheadin, joka on ollu must see -listan kärjessä viimeset kymmenen vuotta ja Oasiksen veljekset omine bändeineen. Kerrassaan hienoa. 

Festareiden jälkeen herättiin aamuviiden tuntumaan ja päästiin suht näppärästi bussilla Yuzawaan ja sieltä Shinkansenilla Tokioon. Ei toki ensimmäisiä oltu vaan melkosta jonottamista oli niinku koko viikonloppu. Mutta ihan ymmärrettävää, ettei tommonen väkimäärä ihan hetkessä heittokuljetuksilla liiku vaikka ois miten monta bussia (ja niitä oli ainakin toista sataa). Mutta eniveis, päästiin tokioon ja luulin, ettei se ollu enää mahollista mutta siellä oli vielä kuumempi, vielä kosteampi ja vielä enemmän ihmisiä. Pari päivää meni sillai hitaasti vaellellessa ja sitä menoa ihmetellen. Ehkä hämmentävintä oli taa ku yks ilta istahettiin ihan random katu-izakayan pöytään Asakusan kaduilla ja ruuat ja juomat tilattua eräs herrasmies naapuripöydästä päätti maksaa meidän laskun. Ei auttanut kieltäytyä. Sitte lähtiessään jätti vielä juomarahaa kaiken varalta.. Ei helvetti mitä tommosessa tilanteessakaan voi tehä muuta ku suu auki kattoa. No siellä se ilta sitten vierähtikin ja tutustuttiin moniin ihmisiin ympäri maailmaa. Hauskaa miten kaikella tapaa eri ikäset ja eri puolelta maailmaa olevat ihmiset voi vaan sattua samaan perheravintolaan ja viettää ihan sikahauskan illan yhessä ja sitten vaan jatkaa kaikki omille teilleen. Tulipa hyvä fiilis tommosesta kohtaamisesta. Vähä semmonen Lost In Translation ilman sen suurempaa rakkaustarinaa. Seuraava päivä menikin sitten ympäriinsä kävellessä ja kaiken tekemisen ykkösvaatimus oli ilmastointi. Käytii leffassa ja syömässä ja semmottis. Eile Kiira lens takas suomeen ja meikäpoika tuli vielä viimesen viikon viettoon tänne Hokkaidoon. Ei oo ikinä ennen ollu tämmöstä oloa. Haikeus, kaipuu ja onni. 

Nyt suuntaan tästä raw lifeen ja kaikesta salamyhkäisyydestä päätellen siellä on jonkinlaita läksiäisjuhlaa tiedossa. Tuskin selviää ilman kyyneliä, vaan millonpa elämästä selviäis. Moikka, kohta nähää! :)