Ystävät

Aloin miettimään. Siitähän ei tunnetusti seuraa mitään hyvää, mutta aloin silti. Joku kysy, että miten oon saanu täällä niin paljon kavereita. En osannut vastata, mutta aloin sitten miettiin, että miten niistä kavereista on tulut niin läheisiä, vaikka kielimuuri näkyy varmasti kuuhun asti. Ja tajusin, että just siksi.

Suomessa on kavereita, tottakai, mutta suurin osa niistä on vaan kavereita. Ihmisellä on syntymästään asti perhe ja parhaat ystävät tukena. Sen turvaverkon olemassaolo ja tiedostaminen tekee elämästä helppoa. Ei tarvi pelätä ku aina tietää, ettei oo yksin. Kotimaassaan sitä myös tietää kaiken kaikesta. Kulttuurin, käytännöt, menomestat ja erityisesti kielen, jonka avulla selviää tilanteesta ku tilanteesta. Ei tarvi murehtia, ettäs tiiätte.

Täällä ei tiedä mistää mitään, eikä osaa ilman avustusta oikeen mennäkkään mihinkään. Ei osaa kieltä, eikä tiedä miten toimia. Hetken sitä on ihan yksin ilman yhtään turvanarua. Luulen että ihmisillä on taipumus kerätä niitä naruja ja punoa niistä se oma turvaverkko jos sitä ei ole. Löytää kavereita, tehä niistä ystäviä ja yhtäkkiä sitä seisoo keskellä omaa vaihtoehto-perhettä. Tai enemmänki omituisten otusten kerhoa. Taas uskaltaa tehä mitä vaan ja tietää mihin mennä. Ja nyt ku miettii ni siihenhän se koko elämä perustuu.

Mutta nyt mulla on ongelma. Mulla on kaks maailman hienointa verkkoa. En halua luopua kummastakaan, mutta niiden yhdistäminen on mahdotonta, koska maailma on liian iso. Tuntuu niinku koko keho sekä mieli ois jakautunut kahtia. Tiiän, että elämä menee omalla painollaan, mutta näin kotiinpaluun lähestyessä näitä oloja on mahoton pitää sisällä. En oo varmasti yksin näiden fiilisten kanssa, mutta tiiän ihmisiä, joilla ei oo paljonkaan tunnesiteitä tänne. Meitä on moneen lähtöön. Eikä tässä mullakaa mitään ongelmaa ole. Se, että on ystäviä on pelkästään hyvä asia. Oli ne sitten millä puolella palloa tahansa.