Palanen Suomea.

Sitä aina joskus miettii, että mitähän helvettiä. Niinku esimerkiksi sillon ku herää aamulla hirsimökistä, starttailee kohti hiihtomaratoonia ja sit muistaa olevansa Japanin kauimmaisessa kolkassa, jonne edes bussit ei kulje.

Lauantai-illan ratoksi reissattiin siis itsemme Annan kanssa bussilla Sapporosta johonkin random kylään, jossa meitä odotti japanilainen herrasmies autossaan. Hän vei meidät Otakin pieneen, tuhannenkolmensadan asukkaan, kylään. Ihmetys oli melkonen ku kaarrettiin ihkaoikeen hirsimökin pihaan. Ulkosaunasta mökin sisustukseen asti talo noudatti suomalaista kaavaa. Eipä ollu koti-ikävästä tietoakaan.

Isännät teki mm. savujuustoa.

Kaua ei ehtiny fiilistellä ku jatkettiin samoilla tulilla paikalliseen hotelliin hiihtomaratoonin avajais-iltajuhlaan. Keskeltä yhen kyläkaupan kyläpahasta nousiki sitten ihan kohtuu pramea motelli. Vieraita mahtu saman verran ku koko kylässä oli asukkaita eli sen 1300. En tosiaa tiiä mistä moiset kävijämäärät meinaavat hommata, mutta ainaki on puitteet kohillaan sitten ku alkaa turismi virtaamaan!

Perillä selvis, että luvassa on taas semmonen perus muutama-puhe-ja-buffetti-tilaisuus. Ei mitään turhia tärkeilyitä kuitenkaan. Paikalla oli paljon Japanilaisia, me kaks Oulun vaihtaria ja Suomen Japanin suurlähettiläs. Ruoka- ja juomapuolta oli taas sen verran tarjolla, ettei varmasti loppunut kesken. Täällä on kumma tapa pitää ne juhlat aina _ennen_ urheilusuoritusta. Jotenki se palkintojenjakotilaisuus tuntuis loogisemmalta, mutta maassa maan tavalla.

Erityisesti erinäisten nilviäisten syöminen oli otettava haasteena! Oma taiteenlajinsa.

Ja sitte hiihettiin. Seuraavana päivänä herättiin lumipyryyn ja suunnattiin kohti hiihtoaluetta. Tapahtuma oli taas kerran viimesen päälle organisoitu ja kaikki saivat jo edellisenä iltana kirjekuoret, josta löyty kaikki tarvittava info, ruoka- ja onsen-liput, numerolaput ja mun lemppari, jalkaan kiinnitettävä jäljityslaite. :D Lupaus seikkailusta? Osallistujia oli varmasti usiampi sata ja kaikenikästä porukkaa. Lainamonojen ja suksien sopivuudesta ei ollut mitään tietoa, joten ilmottauduin 8 kilometrin matkalle ja ajattelin, ettei voi kovin paha setti olla. Eipä. Lähin liikkeelle jonon hänniltä ja nousin muka nopiasti kärkeen, mutta sitte alko ne ylämäet. Otaki ei oo sieltä tasasimmasta päästä. Kohta alko papat hengittää niskaa ja iha tosissaa sai tapella niitten kans. Luulin kuitenkin olleeni käressä kokoajan vaa eiköhä ollu pariki teräspappaa oottamassa mua maaliviivan paremmalla puolella! Voittajafiilis jäi kuitenki.

Hiihon jälkeen syötiin Ootakin kuuluista sienikeittoa ja käytiin kylpemässä onsenissa. Saatin sieniä myös kotipakettiin! (Ei sieltä kylpylästä kuitenkaa..) Oikeestaan koko viikonloppu oltiin ihanien mummojen ja pappojen seurassa. Ne kuskas meitä ympäriinsä ja pitivät muutenki huolen kaikesta. Ei tarvinut liikoja stressailla. Niin ystävällisiä ihmisiä. Jonkinlainen ystävyyskylä tuo vissiin myös oli kun kaikilla tuntu olevan jonkinlainen käsitys Suomesta. Paikkojen nimistä ja suomikrääsästä puhumattakaan. Keskeltä Hokkaidon metsiä löytyi pala kotimaata. :)

Lähtöalue vaikutti lupaavalta vaan heti hyvänmielen suoran jälkeen reitti kaarsi ja lähti nouseen, eikä koskaan laskenut..

Ainii! Hyvää Ystävänpäivää!