Spring Break, Part 3: Lost In Translation

Tokio on semmonen pieni kyläpahanen tuolla Japanin itäosassa.. Saavuttiin Kiotosta yöbussilla pahimpaan aamuruuhkaan, jätin Kiiran kahvittelemaan aamun vilskeeseen ja lähin ite lentokentälle toista suomalaisvahvistusta vastaan. Helpommin sanottu ku tehty. Kyllä se kolmetoista miljoonaa on aika helvetin paljon ihmisiä. Ei sitä tajua ennen ku näkee. Ja ku yliväsyneenä yrittää epätoivosesti etsiä suorinta tietä lentokentälle junakartan avulla, joka muistuttaa enemmän tietokoneen piirilevyä ku karttaa. Meinas siinä tulla äitiä ikävä. Ihmiset kulkee semmosina massoina, ettei niitä tauluja voi ees pysähtyä kattomaan ja junat on aivan käsittämättömän täynnä. Siis niinku täynnä täynnä, sanan täydessä merkityksessä. Mutta vähän aikaa hengähettyä ja ajatuksen kanssa kattomalla on tosi looginen systeemi. Ja pakkohan se on olla ton kokosessa paikassa.

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, mutta suurin osa niistä on varmasti täällä. Nelisen päivää aikaa ni tuli aika semmonen perus turistirundi tehtyä; Akihabaran nörttiparatiisi kaikkine elektroniikkoineen, maid-kahviloineen ja figuurikauppoineen, Harajukun muotikadut ja siellä marssivat ernu-komppaniat, Shibuyan ruuhkaristeys, Roppongin yöelämä, Shinjukun ja Ginzan ostoskeskukset, pilvenpiirtäjät, valotaulut ja niin edelleen.. Varmasti ihan kattava kuva Tokiosta mutta eihän tuolta tekeminen loppuis vaikka koko elämänsä asuis. Mitä en muuten mistään hinnasta tekis. Ihan kiva käydä, mutta viimestään Tokyo Towerista avautuva yönäkymä, jonka punaset vilkkuvat valot jatkuivat loputtomasti jokaiseen ilmansuuntaan, veti melko hiljaseksi ja pisti miettimään. Ei ton kokosessa paikassa vaan voi kasvaa täysjärkiseksi yksilöksi, joka kykenee ajattelemaan omilla aivoillaan ja nauttimaan elämästä. Ainakaan minä en voi. Järetöntä. Missä vaiheessa se on karannu lapasesta? Ei oo varmaa se ensimmäinen savimajan pystyttäjä tienny mihi on ruvennut. No mut joo, tämmöselle pohjosen pojalle liian isot valot – toisille se on sitä arkea.

akihabarasta sai muunmuassa elektroniikkaa ja käytettyjä pikkuhousuja.

on ne arkkitehitki ollu välistä melko päissään.

"tää pytinki on vähän tylsä, laitetaampa siihen tämmönen pallo tähän näin.."

japani on usiamman kymmenhenkisten poika- ja tyttöbändien luvattu maa. btw sexy zonelta on tulossa uus levy.

no yks putiikki erottu joukosta condomanian lisäksi

shibuya crossing - eikä vielä ollut edes ruuhka.

roppongi hills

ebisu

tokyo tower

sitä scifileffan tuntua mitä tuo näkymä, taustalla soiva ambient ja sydämen tahdissa sykkivät punaset valot herätti, ei vaan voinut tallentaa kameralle.

Paljon oli nähtävää ja kuvaaminenkin jäi vähän vähemmälle ku huuli pyöreänä tallas eteenpäin. Neljässä päivässä junat ja metrot tuli jo sen verran tutuksi ettei aina ees karttaa tarvinnut, mutta aika "keskustan" tuntumassa tuli pyörittyä. Joku tokiofiili on joskus sanonu, että tokion näkemiseen riittää pelkkä yamanote-line. Se pyörii ympyrää kaikkein tunnetuimpien keskittymien läpi ja radalla on varmasti enemmän sitä junaa ku tyhjää raidetta. Melkee millä tahansa pysäkillä pysähty ni aina oli jotain suurta ja hienoo. Shibya crossing oli meikästä se kaikkein vakuuttavin. Oisin voinu varmaan päivän istua ja kattoa mite tuhannet ja tuhannet ihmiset ylittää samaa risteystä. Voiko kaikilla olla oikeesti joku päämäärä ja miten monta eri elämän suuntaa voi olla yhessä pisteessä samaan aikaan täysin toisistaan riippumatta? No aika monta. Ite tulin siihen tulokseen, että ne on vaan starbucksin turisteja varten palkattuja statisteja jotka vaan juoksee samaa risteystä ees taas.

Tokio on semmonen paikka mikä vaan pitää kokea. Pistää asiat kummasti perspektiiviin. Parasta oli kuitenki vierailu ihan natiivin tokiolaisen kotona. Tavattiin siellä Kyoton majatalon alakerran kahvilassa yks Nobu, jonka kans juteltiin hyvä tovi ja pelattiin hauskoja pelejä. Vaihdettiin yhteystietoja ja Tokiossa hän sitten kutsui meidät kotiinsa viettämään iltaa. Kaikkien nähtävyyksien paljouden keskellä oli kaikkein siisteintä nähdä ihan normaalin ihmisen elämää. Yks kolmestatoista miljoonasta. Tosi veikee reilu komikymppinen kaveri, joka teki työkseen jotain tv-ohjelmia. Hieno asunto täynnä kaikkia mielenkiintosia leluja dj-dekistä vanhaan kunnon pac-man-joystickiin. Osotti mun ennakkoluulot vääräksi siitä ettei noin isossa kaupungissa vois elää normaalia elämää. Samallain siellä on jokaisella ne lähikaupat, harrastukset ja kaveripiirit. Samalla rikottiin sekin stereotypia, ettei japanilaiset ihmiset kutsuis vieraita koteihinsa. Ei ne oo aina ne monumentit ja disneylandit, jotka tekee reissusta ikimuistosen. :)