Kuumehuuruiset terveiset täältä Japanista. Tommonen parin kuukauden reissaaminen vie kyllä mehut ja loppumatkasta ehdin jonkun flunssaköhänkin saada. No onneks tässä on aikaa vielä toipua.

Tänään kuitenki Raw Life vaihto omistajaa, joten oli pakko raahautua paikalle onnittelemaan. Yks tyttö otti siitä kiinteistön ja alotti ihan lounas- ja ilta-kahvilan. Nimi pysyy samana ja varmasti enimmät asiakkaatkin. Oon siitä tosi mielissään. Käytii myös Sugurun kans korkkaan tequilabussi ja siinä ois kuulemma tilaa vielä yhdelle. Saiskohan siitä niitä _opintopisteitä_ mitä tänne on tultu hakemaan. Tuskin, mutta jos jostain vois kerätä sitä elämänkokemusta ni pakettiauto-kesästä maanjäristysalueella ja festareilla. Kyllä vituttaa tehdä jotain puheviestinnän verkkokurssia.

No ei vaan angsti sikseen ja äidillekkin tiedoksi, että kovaa vauhtia ollaan maisteriksi tähtäämässä. Tänäänkää ei ollut haikeeta vaan livetaiteen ja livemusiikin siivittämänä juhlittiin uutta omistajaa. Onnea Maasu! =) Pisti kuitenki sillain miettiin, että miten ne tilanteet aina muuttuu. Yhtäkkiä pääseekin johonkin kouluun tai alottaa uudessa työpaikassa. Perustaa ravintolan tai muuttaa ulkomaille. Ihmiset ympärillä saattaa vaihtua melko tiuhaan, ainakin jos ite pysyy liikkeessä. Tuli sillai vähä ennakkoon jo haikee fiilis ku tietää, ettei täällä oo ku vaihtarina. Tiiän, että kuulostan taas ihan murrosikäiseltä tytöltä ku ajatukset heittele niin paljon; välillä sitä on lähössä kotiin ja välillä tahtois jäädä pitemmäksi aikaa. Varmasti kaikille vaihtovuosi on melkonen tunnevuoristorata kaikkine uusine ihmisine ja kokemuksineen, mutta ei niistä monesti puhuta ainakaan kovin yleisellä tasolla. Mutta vaikka kuinka saa uusia ystäviä ni moniko niistä sitten oikeesti seuraa tulevaisuuteen? Itestähän se on kiinni, sanotaan, mutta haluaisin silti nähä koko maailman ja samalla olla missaamatta mitään. Oispa joku hullu kilpikonna ni vois elää tosi vanhaksi. Tainno sit ois tää reissaaminenki vähä hitaammanpuoleista, vaa eipähä ainakaa ois kiire niinku kaikilla muilla.

ps. valkkasin tarkotuksella sen tarkentamattoman kuvan ku ei elämässä kaiken tarvi aina olla nii selvää..

Spring Break, Part 4: On the road again!

Dodih. Taas on kotiuduttu. Parisen viikkoa sitten Kiira lähti takas suomeen mikä nosti aika hyvin koti-ikävän ja kaikki maailman tunteet pintaan. Ja sen verran sanon, että ku ihmiset yleensäkkin ja tässäkin tapauksessa arpoo, että mitenhän sen parisuhteen käy vuoden eron aikana ni ainakin mulla ja meillä on ollut täysin päinvastaset kokemukset. No siis tottakai on aivan älytön ikävä suurimman osan aikaa, mutta toisaalta tää suhde on vahvistunut tänä aikana niin paljon. Tulee puhuttua ihan eri tavalla ja laitettua asioita tärkeysjärjestykseen. Tajuaa mikä on tärkeetä. Niin, en jätä sua yksin enää ikinä.

Mutta nyt kun täällä on ni pitäähän ajasta ottaa kaikki irti, eikä se palvelis ketään jos vaan kotona murehtis et voi voi ku on ikävä. Eli sen vähän romanttisemman kansai-kiertueen jälkeen oli tarkotus suunnata poikien kans samoille alueille, mutta vähän eri lähtökohdista. Nyt ties mitä oottaa plus mukana oli paikallinen luotto-opas eli Suguru. Oli myös tarkotuksena pitää matkabudjetti vähän alhasempana, mikä onnistu varsin hyvin. Yöt oltiin kavereilla, ruoka tehtii osaksi ite ja nii edelleen.

Ilman suurempia suunnitelmia lähdettiin liikkeelle, mut tarkotuksena oli ensin mennä Yoichin kylään tuohon Otarun naapuriin lasten kanssa leikkimään. Siellä asu Sugurun kaveripariskunta, jotka järjestivät sellasta english campin tapasta iltapäiväkerhoa, johon toivottiin ulkomaan eläjiä mukaan. Kerho meni rattosasti vaikkakin melko vilkkaita lapsia sattu oleen talo täynnä. Tinnitus oli sama ku parin tunnin pachinkon pelaamisen jälkeen (mistä kohta lisää.) Yoichi on tosi pieni kylä, eikä siellä talvella ollu oikeen muuta nähtävää ku Nikkan viskitehdas, joka olikin sitten melko hieno paikka ja viskin valmistukseen pääs tutustuun vähän lähemmin. Myöhemmin mentiin sitten vielä sinne pariskunnan kotiin, jossa syötiin nabea ja leikittiin lasten kanssa. He olivat asuneet monta vuotta New Yorkissa, mutta nyt palanneet takas juurilleen Hokkaidoon. Syötiin yhdessä ja juteltiin. Pakko mainita, että ensimmäiset ihmiset, jotka kerranki ties samoja japanilaisia bändejä, joita ite on tullut kuunneltua! Ennen lasten nukkumanmenoaikaa luin vielä muutaman iltasadun perheen nuorimmalle tytölle. Japaniksi tietty. Kolmevuotiaan hyllystä löytyy kirjoja, joita minäkin osaan lukea! :D Iltasadun lukeminen maailman söpöimmälle lapselle japaniksi oli ehkä kokemuksena yks ainutlaatusimmista.

lapset..

Illalla otettiin sitten lautta Otarusta Maizuruun. Semmoset 20 tuntia rahtilaivassa kuppinuudeleita syöden ja papupeliä pelaten. Oli tarkotus säästää, mutta periaatteessa ajoissa varatut lentoliput tulee halvemmaksi. Löyty sieltä saunat ja kylvyt, että ihan mukava vaihtelua oli lentämiselle ja junailuille. Jos aikaa on ni suosittelen lämpimästi.

Oikeastaan tasan vuorokauden päästä saavuttiin sitten Maizurun kautta Osakaan. Oltiin jälleen yötä siellä asuvan pariskunnan luona, joilla oli kans tosi lämmin koti. Eniten lämmitti tietenki japanilainen kotatsu, jonka kyllä rakennan ku tuun takas suomeen. Ehkä paras idea kiinnittää pöytään viltti ja lämmityslaite. Osaka oli tälläkertaa vähän positiivisempi kokemus. Paikallisten oppaiden kautta sai paikasta paljon enemmän irti ku edellisellä kerralla ilmaan minkänlaista käsitystä paikasta. Pikasen kielikurssin jälkeen alko Kansain murrekkin kuulostamaan oikeen lepposelta.

Oon oikeestaan koko täällä olo ajan halunnut kokeilla pachinkoa. Ihan vaan siks ku niitä paikkoja on jokapaikassa ja ne näyttää niin käsittämättömiltä laitoksilta, että ei vaan voi jättää kokematta tommosta alakulttuurin multihuipentumaa. Eli joskus sodan jälkeen japanilaisilla oli käsissään miljoonia ylimääräsiä metallilaakereita, joista sitten kehitettiin tämmönen peli. Nykyään se on vaan lähtenyt totaalisesti lapasesta ja nuo peliautomaatit on mitä monimutkasempia härveleitä, jotka pitää myös ihan melkosta metakkaa. Tommoseen halliin ku astuu sisään ni se äänimäärä on jotain ihan käsittämätöntä. Ite laitteet on vieläkin käsittämättömämpiä. En voi enkä oikee ossaa selittää, mutta käytännössä yhellä vivulla koitetaan saada kuulia oikeisiin reikiin. Joka pelillä on oma teema ja voittotodennäköisyys ja pelin edetessä on niin paljon liikkuvia osia, animaatioita ja pitkiäkin tarinoita, että ihan viihdepelistä menee. Aika tuurilla niitä sai mäiskiä ainakin näin perehtymättömänä. Ja tuuri kävi ku ehkä kympin sijotuksella sain melkeen kymmenkertaistettua kuulamäärän. Joka oli sitte kaks helvetin isoa laatikkoa täynnä kuulia..

Japanissa uhkapeli kiellettyä, mutta sitähän tuo on. Rahalla pelaaminen kierretään vaan metallikuulilla ja muilla kommervenkeillä. Kuulat kaadettiin semmoseen koneeseen, joka laskee ne ja tulostaa kuitin. Kuitti viedään tiskille, jossa ne vaihdetaan "kultaan". Käytännössä muoviputkiin, joiden sisällä on jotain korun/koristeen tapaisia. Ylijäämäsummat vaihdetaan muihin hyödykkeisiin niinku tupakkaan tai suklaaseen. Pelihalli ite ei siis saa jakaa rahaa, vaan nuo muoviputket pitää viedä ulos talosta. Takaovesta pääsee pimeälle kujalle, jossa seinässä olevasta reiästä käsi muuttaa putket rahaksi. Tää pikku "kioski" sitten myy putket takas pelihallille. Yleensä nää paikat pyörii Yakuzan tai muun järjestäytyneen rikollisuuden ympärillä, mutta ihmiset ignoraa sen faktan ihan täysin. Perus Japani; Kaikki tietää, mutta kukaan ei tee mitään. Noita pachinkoluolia on ihan julmetun paljon ja yleensä ne on niitä näyttävimpiä ja isoimpia rakennuksia. Pienimmästä kyläpahasestakin löytyy aina jos ei postia ni ainaki se oma pelihalli. Liikevaihto on neljä kertaa enemmän ku koko maailman casino-tuotto, että siitä vähän osviittaa. Japanissa tästä on alkanus muodostuun melkonen ongelma erityisesti Sendain alueela, jossa kodinsa menettäneet ihmiset pelaavat viimeiset (ja avustuksena saaneet) rahansa pachinkoon.

tämmösiä pieniä halleja, kuulapelejä vierivieressä ja monessa kerroksessa.

heppaa kananmunalla

iha hyvä sipsinkorvike tommonen kuivattu rapu

Osakasta jatkoimme sitten Nagoyaan, Sugurun kotikaupunkiin, ja pienoisena yllärinä tuon puhelittoman ja kodittoman tequilabussin pitäjän koti oli melkonen palasti. Korkealla kivimuurilla erotettu iso alue, jossa he sukulaisten kanssa asuivat. Huoneet oli sitä luokkaa, että olohuoneessa ollut flyygeli näytti pieneltä. Tosi hienot puistot, lammet, kiviportaat sun muut. Ikinä ei oo ollut olo niin tervetullut ja pari päivää koko perhe keskitty pelkästään meidän kestitsemiseen. Tuli nähtyä monet nähtävyydet ja välistä syötyä melko hienosti. Ei pysty taas sanoin kiittämään. Niin se vaan on jo monen kerran jälkeen todettava, että ku japanilainen kutsuu kotiinsa, ei vieraanvaraisuudella ole rajoja. Onneksi Suguru on tulossa Suomee syksyllä ni voi ees yrittää olla yhtä vieraanvarainen. Kiitos.

hitsumabushia eli paistettua ankeriasta

aquarium

Nagoyasta jatkettiin Shinkansenilla eli luotijunalla Tokioon, jolla matka taittu normaalin kuuden tunnin sijaan puolessatoista tunnissa. Eli melko haipakkaa se meni. Tarkotuksena oli mennä katsomaan kirsikankukkia, mutta tultiin perille pahimmoilleen liian aikasin. Ihan muutama kirsikankukka oli nupullaan, mutta mitään väriloistoa ei ollut vielä nähtävissä. Pitänee oottaa, että sakura saapuu tänne pohjoiseen tuossa toukokuun hujakoilla. Japanissa tuo on melkonen eventti, jota seurataan herkeämättä eri medioissa. Innokkaimmat olivat jo varaamassa parhaita paikkoja kukkien katselemiselle. Joku aina vuorollaan pitää paikkoja yöt päivät ja kukkien puhjetessa saavutaan sitten isolla porukalla niitä piknikin merkeissä ihmettelemään.

shinkansen

muutama kukka oli auennut

vaa ei vielä parhailta paikoilta

levykauppaa seitsemässä kerroksessa ja kolmessa eri rakennuksessa, onneks ei ollu rahhaa.

shibuya illalla

asakusan temppelit

Tälläkertaa tuli koettua vähän sitä urbaanimpaa japania. Ravintoloita, joihin turistit ei juurikaan eksy. Vaikkapa viiden seisomapaikan katubaari. Reissun menu koostui lähinnä paikallisista herkuista ja sitten niistä kummallisuuksista. Tuli syötyä ainakin rapuja, simpukoita ja lonkeroita kaikessa muodossa, kalan sisälmyksiä, raakaa hevosenlihaa, sian mahalaukkua, mädännytettyjä vihanneksia ja alkoholissa marinoitua tofua. Voin sanoa, ettei tarvi jättää suomessa sitä sitkeintä ulkofilekimpaletta syömättä. Kokemusta rikkaampi.

Piti kokeilla myös pari yötä kapselihotellissa ihan vaan koska semmonen on olemassa. Oikeestaan tosi näppärä systeemi. Jokaisella on oma lokero arvoesineille ja sitten se kapseli jossa nukutaan. Siellä ei juuri tilaa muunlaisellekkaan harrastamiselle ole. Pieni tv, valo, hyllyntapainen ja alas vedettävä rullaverho. Alakerrasta löytyy yleensä suihkut, kylpy ja parhaissa tapauksissa myös sauna. Halvin kapseli Tokion vilskeessä oli sen 3300yeniä eli reilu kolmekymppiä. 

Vasta liian myöhään tajuttiin tuo internetkahviloiden hienous. Neljällä ja puolella eurolla saa tunniksi oman huoneen, pehmeän lattian tai nojatuolin, tietokoneen, loputtomasti lukemista ja kahvi+muut juoma-automaatit käyttöönsä. Kuutisen tuntia yöpakettina ei tulis maksaan ku sen 13€ eli varmaan halvin ja ihan mukava tapa viettää yö. Tietääpähän tulevaisuudessa jos täytyy budjettireissuja tehdä.

Varsin onnistunut kevätloma siis takana. Nyt on aika vähän rauhottua ennen koulun alkua, vaikka erinäiset presentaatiot taitaa painaa päälle jo ennen sitä. Over and out.

Perustin tän blogin lähinnä mun matkakuulumisia varten mutta myös ihan omaksi päiväkirjaksi. Nyt on sen päiväkirja-osion ja avautumisen vuoro. Suurimmilta tunnekuohuilta on tähän mennessä voinu välttyä, mutta välillä tekis mieli vaan ottaa se seuraava lento kotiin ja olla rakkaitten kanssa.

Niin.. mulla on rakkaita. Oon maailman onnellisin siitä, että mulla on koti, johon palata. Suunnilleen kaikilla on perhe, tottakai, mutta perhe ja koti ei aina kulje käsi kädessä. Koti on semmonen paikka johon voi aina mennä, tulla ja palata. Tiiän että vaikka tulisin täältä kuolemansairaana kotiin – mun isä, äiti, veli ja siskot halais mua ja toivottas mut tervetulleiksi. Edes hetkeksi. Se on paras tieto maailmassa ja kantaa niin pitkälle.

Kuka haluaa kotiin, johon toivotetaan vaan hyvien uuutisten tuojat ja tuliaisten kantajat? Ilman sitä tietoa, että joku rakastaa, en ois koskaan lähtenyt omaa huonettani pitemmälle. En ois koskaan koittanu siipiäni ja lähtenyt mihinkään. En ois täällä nyt. Trapetsilla kävely on ihan kivaa sillon ku tietää, että alla on se turvaverkko. Nii, että kiitos.

Oon täällä kaukana, mutta silti oon saanut aika läheltä seurata miten kaikki ihmiset ei välitä. Jos maailmassa kiinnostaa vaan se oma perse ni saa siinä sitten miettiä miksi ei aina onnistu tai miksi sitä on onneton. Nyt ihmiset oikeesti järellä. Asiat tärkeysjärjestykseen ja rakkaat lähelle.

A man said to the Buddha, "I want Happiness.
"Buddha said, first remove "I", that's ego, 
then remove "want", that's desire. 
 See now you are left with only Happiness. 

 

Spring Break, Part 3: Lost In Translation

Tokio on semmonen pieni kyläpahanen tuolla Japanin itäosassa.. Saavuttiin Kiotosta yöbussilla pahimpaan aamuruuhkaan, jätin Kiiran kahvittelemaan aamun vilskeeseen ja lähin ite lentokentälle toista suomalaisvahvistusta vastaan. Helpommin sanottu ku tehty. Kyllä se kolmetoista miljoonaa on aika helvetin paljon ihmisiä. Ei sitä tajua ennen ku näkee. Ja ku yliväsyneenä yrittää epätoivosesti etsiä suorinta tietä lentokentälle junakartan avulla, joka muistuttaa enemmän tietokoneen piirilevyä ku karttaa. Meinas siinä tulla äitiä ikävä. Ihmiset kulkee semmosina massoina, ettei niitä tauluja voi ees pysähtyä kattomaan ja junat on aivan käsittämättömän täynnä. Siis niinku täynnä täynnä, sanan täydessä merkityksessä. Mutta vähän aikaa hengähettyä ja ajatuksen kanssa kattomalla on tosi looginen systeemi. Ja pakkohan se on olla ton kokosessa paikassa.

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, mutta suurin osa niistä on varmasti täällä. Nelisen päivää aikaa ni tuli aika semmonen perus turistirundi tehtyä; Akihabaran nörttiparatiisi kaikkine elektroniikkoineen, maid-kahviloineen ja figuurikauppoineen, Harajukun muotikadut ja siellä marssivat ernu-komppaniat, Shibuyan ruuhkaristeys, Roppongin yöelämä, Shinjukun ja Ginzan ostoskeskukset, pilvenpiirtäjät, valotaulut ja niin edelleen.. Varmasti ihan kattava kuva Tokiosta mutta eihän tuolta tekeminen loppuis vaikka koko elämänsä asuis. Mitä en muuten mistään hinnasta tekis. Ihan kiva käydä, mutta viimestään Tokyo Towerista avautuva yönäkymä, jonka punaset vilkkuvat valot jatkuivat loputtomasti jokaiseen ilmansuuntaan, veti melko hiljaseksi ja pisti miettimään. Ei ton kokosessa paikassa vaan voi kasvaa täysjärkiseksi yksilöksi, joka kykenee ajattelemaan omilla aivoillaan ja nauttimaan elämästä. Ainakaan minä en voi. Järetöntä. Missä vaiheessa se on karannu lapasesta? Ei oo varmaa se ensimmäinen savimajan pystyttäjä tienny mihi on ruvennut. No mut joo, tämmöselle pohjosen pojalle liian isot valot – toisille se on sitä arkea.

akihabarasta sai muunmuassa elektroniikkaa ja käytettyjä pikkuhousuja.

on ne arkkitehitki ollu välistä melko päissään.

"tää pytinki on vähän tylsä, laitetaampa siihen tämmönen pallo tähän näin.."

japani on usiamman kymmenhenkisten poika- ja tyttöbändien luvattu maa. btw sexy zonelta on tulossa uus levy.

no yks putiikki erottu joukosta condomanian lisäksi

shibuya crossing - eikä vielä ollut edes ruuhka.

roppongi hills

ebisu

tokyo tower

sitä scifileffan tuntua mitä tuo näkymä, taustalla soiva ambient ja sydämen tahdissa sykkivät punaset valot herätti, ei vaan voinut tallentaa kameralle.

Paljon oli nähtävää ja kuvaaminenkin jäi vähän vähemmälle ku huuli pyöreänä tallas eteenpäin. Neljässä päivässä junat ja metrot tuli jo sen verran tutuksi ettei aina ees karttaa tarvinnut, mutta aika "keskustan" tuntumassa tuli pyörittyä. Joku tokiofiili on joskus sanonu, että tokion näkemiseen riittää pelkkä yamanote-line. Se pyörii ympyrää kaikkein tunnetuimpien keskittymien läpi ja radalla on varmasti enemmän sitä junaa ku tyhjää raidetta. Melkee millä tahansa pysäkillä pysähty ni aina oli jotain suurta ja hienoo. Shibya crossing oli meikästä se kaikkein vakuuttavin. Oisin voinu varmaan päivän istua ja kattoa mite tuhannet ja tuhannet ihmiset ylittää samaa risteystä. Voiko kaikilla olla oikeesti joku päämäärä ja miten monta eri elämän suuntaa voi olla yhessä pisteessä samaan aikaan täysin toisistaan riippumatta? No aika monta. Ite tulin siihen tulokseen, että ne on vaan starbucksin turisteja varten palkattuja statisteja jotka vaan juoksee samaa risteystä ees taas.

Tokio on semmonen paikka mikä vaan pitää kokea. Pistää asiat kummasti perspektiiviin. Parasta oli kuitenki vierailu ihan natiivin tokiolaisen kotona. Tavattiin siellä Kyoton majatalon alakerran kahvilassa yks Nobu, jonka kans juteltiin hyvä tovi ja pelattiin hauskoja pelejä. Vaihdettiin yhteystietoja ja Tokiossa hän sitten kutsui meidät kotiinsa viettämään iltaa. Kaikkien nähtävyyksien paljouden keskellä oli kaikkein siisteintä nähdä ihan normaalin ihmisen elämää. Yks kolmestatoista miljoonasta. Tosi veikee reilu komikymppinen kaveri, joka teki työkseen jotain tv-ohjelmia. Hieno asunto täynnä kaikkia mielenkiintosia leluja dj-dekistä vanhaan kunnon pac-man-joystickiin. Osotti mun ennakkoluulot vääräksi siitä ettei noin isossa kaupungissa vois elää normaalia elämää. Samallain siellä on jokaisella ne lähikaupat, harrastukset ja kaveripiirit. Samalla rikottiin sekin stereotypia, ettei japanilaiset ihmiset kutsuis vieraita koteihinsa. Ei ne oo aina ne monumentit ja disneylandit, jotka tekee reissusta ikimuistosen. :)

Spring Break, Part 2: Kyoto

Kyoto oli just sitä mitä ootinki - temppeleitä ja perinteitä, puistoja ja pikku putiikkeja. Semmonen Japani mitä näkee kaikissa niissä esitteissä ja dokumenteissa. Oltiin viis yötä semmosessa vanhassa majatalossa, jossa oli kuitenki nuoret ja tosi ystävälliset työntekijät. Oma iso huone futioneilla ja alakerrassa tosi kiva kahvila. Yhtenä päivänä vuokrattiin pyörät, toisena käveltiin ympäriinsä. Keväinen aurinko paisteli koko ajan. Metrot ja bussit kulki joka paikkaan ja turistioppaissa ois riittänyt nähtävyyksiä pidemmäksikin aikaa. Kaiken perinteisyyden vastapainoksi yöelämä oli tosi vilkasta ja hämärillä kujilla saatto vaan ihmetellä mitä kaikkea nätin pinnan alta löytyykään. Niinku oon jo monta kertaa aiemmin todennut, Japani on kontrastien maa.

näkymää vähän korkeammalta

osa temppeleistä oli siellä kerrostalojen keskellä

joenvarsilla oli tosi tunnelmallisia ravintoloita ja kahviloita.

en haluais vieläkää olla sähkömies japanissa

kevät

Punainen portti eli Torii (linnun orsi)

elämä on valintoja

nää portit jatku monta kilometriä metsään ja vuorille

kivipatsaiden keskellä tunnelma oli välistä aika pelottava ja tuntu oikeesti niinku henget ois läsnä

temppelikisu

Kiotossa ruokakulttuuri kukoisti ja tuli kyllä syötyä kaikenmoista. Eniten jäi ehkä mieleen kuitenki ninja-ravintola, joho mentiin monen luolan kautta maan alle, tarjoilijat oli ninjoja ja ruoka sieltä laadukkaimmasta päästä.

syötäviä shurikeneja (heittotähtiä)

pork hiding in leaves

päätin kans että musta tulee isona ninja

joen rannalla oli rumpujamit ...

Go:ta takseilla, mustat voitolla

ja taas vaihteeksi niitä temppeleitä

jotka oli aika yksityiskohtasia

käytiin juomassa teetä kahden vallihaudan suojissa

nyt ymmärrän, että se miljöö on 90% teenautinnosta. tommosen pation teen sitten ku talon rakennan (vallihautaa unohttamatta)

Yks päiväreissu käytiin Narassa, joka on pikkukylä siinä Kioton liepeillä. Siellä oli taas niitä temppeleitä. Tälläkertaa enemmän buddha-temppeleitä, mutta tässä vaiheessa reissua oli jo melkonen yliannostus. Ei oltu tutkittu Naraa etukäteen ni pienoinen järkytys oli tuhannet villipeurat, jotka tepasteli ympäri temppelialueita. Tai ei ne mitää villejä ollu ku iha ihmisten rapsutettavaksi tulivat, mutta vapaina liikkuvat kuitenki.

komia patsas, haluan kämpille kans

meh~

Mieleen Kyotosta jäi:

Sadat temppelit ja niiden puistoalueet, joissa oikeasti voi rauhottua. Vaikkei uskovainen ihminen olekaan, silti noissa paikoissa on jotain todella maagista ja rauhallista. Voisin hyvin kuvitella istuvani päivät tuolla meditoimassa. Länsimaisissa kirkoissa tulee aina semmonen ahdistus ja pakokauhu. Aina joku katsomassa tai tuomitsemisessa. Tuolla luonnon keskellä munkit tulee vastaan ja moikkaavat iloisesti, ei mitään turhaa pätemistä ja saarnaamista. Itekseen mietiskelyä luonnon keskellä. Sielu leppää.

Hyvä ruoka ja ninjat!

Naran peurat, hyvässä ja pahassa. Jotenki säälittää tommoset arat villieläimet, jotka on ystävystyny ihmisten kanssa.

Majatalo, jossa olo oli todella tervetullut ja ku illalla oli liian väsynyt saatto vaan mennä alakerran kahvilaan, jutella ja pelata ihmisten kanssa. Yksi tyyppi kutsui meidät tunnin juttelun jälkeen kotikaupunkiinsa Tokioon ja sinnehän me seuraavaksi matkattiinkin.

yöbussilla